Hetkinen

Ihmisen keuhkoissa käy yhdessä päivässä tuhansia litroja ilmaa. Kun keuhkojen tilavuutta suurentaa, ilmaa virtaa sisään, ja kun niiden tilavuutta pienentää, ilmaa virtaa ulos. Sitä sanotaan hengittämiseksi.

Luin vastikään Siri Kolun romaanin Kesän jälkeen kaikki on toisin (2016). Siinä Peetu ja hänen isänsä puhuvat asioista kahdenmentävässä purjelentokoneessa. Kahdeksannella lennolla Peetu kysyy, mitä isä pelkää. Isä sanoo: ”Pelkään sitä, että elämä on vaan tätä samaa.” Isä toivoo, että elämässä olisi jotain muuta kuin se kaava, jota hän toistaa päivästä toiseen. Isän toiveessa ”voi tulla yllätetyksi ja päästää röhönaurun. Voi tulla satutetuksi. Voi mokata kerrankin kunnolla. Ja silti haluaa mennä.”

Ajatus vei minut puolentoista vuoden taakse. Ajoin silloin vierasta pyörää Skotlannissa. Omassa keltaiseksi spreijatussa Helkamassani on jalkajarrut, mutta tässä pyörässä ei ollut. Ajoin Pitkän ystäväni perässä vasenta kaistaa vilkkailla teillä autojen lomassa. Hoin itselleni: älä käytä vasenta käsijarrua. 

Sitten ajoimme puiston läpi, liu’uimme alas mäkeä. Ehkä keskittymiseni pääsi herpaantumaan, kun ympärillä oli väljempää. Minä jarrutin – varmistelija, minä aina jarrutan alamäessä – ja jarrutinkin sitten vasemmalla käsijarrulla, niin että etupyörä pysähtyi, mutta muu pyörä ei, se lensi kanssani kaaren ennen kuin mätkähdin asvalttiin.

Sitä ennen olin istunut kuukausia kirjastossa ja kirjaston vieressä työpuhelimessa. Oli tultava valmista ja oli tultava toimeen. Siinä rutiini oli tietynlainen turva, valmis muotti johon saatoin asettua. Tiesin että se oli väliaikaista, mutta se oli ollut väliaikaista jo niin pitkään.

Kun keuhkot tyhjenevät esimerkiksi törmäyksen voimasta, kuluu hetki, ennen kuin saa taas henkeä. Se on pieni hetki, jolloin on oltava hiljaa, koska hengittämättä ei voi puhua, ei voi itkeä, ei voi nauraa. Täytyy odottaa.

Vihreä puisto tuntui äänettömältä, kun liikenteen melu oli jäänyt taakse ja vauhti lakannut suhisemasta korvissa. Sää oli sumuisesta sateesta kostea. Pitkä ystäväni harppoi kohti.

Sitten ilma virtasi sisään, ja kun se taas virtasi ulos, sen mukana tuli naurua.

Koska olin viimeksi kaatunut pyörällä? En muistanut. Aivan liian kauan sitten. Säikähdys tuntui jäsenissä. Keuhkoni täyttyivät ja tyhjenivät ilmasta, ja minä muistin eläväni. Olin yhtäkkiä niin kiitollinen siitä, että saatoin kaatua pyörällä. Että saatoin ylipäätään ajaa pyörällä. Että saatoin ajaa vieraalla pyörällä, vasemmalla kaistalla. Nauroin kiitollisuuttani siinä keskellä tietä, kun mustelmat tekivät syntymäänsä.

”Jossain tämän mykkäfilmin ulkopuolella voi olla ääniä ja kaikki värit”, Peetun isä sanoo.

Joku on myynyt minulle murenevan juuston

Joku on myynyt minulle juuston, joka murenee höylättäessä. Minä ostin sen kaupasta enkä toivonut, että näin kävisi.

Mutta se juustohan onkin minun mielenterveyteni, josta olen syönyt paksua siivua jo jonkin aikaa! Samea, vähän muilta aineilta makua ottanut. Piti olla kovasti vahvaa, mutta maku on mennyt jo jonkin aikaa sitten.

Tähän pilaantuvaan juustoonko vaihdoin elämäni ja ihmiseni? Juu.

Mutta minulla on kyllä strategia. Viivyn myöhään muurahaispesässä, toisten muurahaisten ympäröimänä. Tällä korrenkantonopeudella vain, vaikka se onkin melkomoinen, jäävät väliin odottamani riemujuhlat ystävien kesken. Terävien neulasten alle hautautui myös keltiäisten perinteikäs illanvietto. Kas näin sitä aikaa raivataan! Juustoa pöytään, palkka tuli jo.

Toiset kuitenkin ajattelevat minua, vaikka yritän varjella itseäni ajattelemasta heitä. Harjoittelupaikalta toivotaan perjantai-iltana, että sisällytän maanantain tuntiin vielä vähän analyysiä. Veripalvelusta toivovat, että saisivat taas pussittaa vertani. Työpaikalta toivotaan kolmeen otteeseen samana päivänä, että tulisin tekemään sairastuneiden töitä. Kun menen sinne seuraavan kerran, siellä on yhä sesonki ja hektistä.

No niin, tyynylläni on kyyneleitä. Ja vessapaperirullassa jota en ole jaksanut kääriä auki. Takin hihoissa, kämmenissä, mitä niitä nyt luettelemaan, kun en tiedä minne kaikkialle olen noita hukannut.

Korkki

Tänä iltana, kun rasvasin käteni hamppuvoiteella, putosi purtilon korkki käsistäni ja vieri sängyn alle. Olin juuri lukenut kauemmin kuin olin ajatellut. Uupuneet silmäni olivat äärimmilleen väsytetyt, silmälasit jo yöpöydällä, karheat kesäkantapäät voidellut. Miksi tänään, eikö tänään ollut jo tarpeeksi vaivalloista.

Olin koettanut pitää poissa mielestäni naista, tai tyttöä, kenties. En tiennyt muuta kuin sen, etteivät hänen huulensa olleet mitenkään erityisen suuret, mutta ettei hän myöskään mikään viivasuu ollut. Halusin kysyä kaiken, mutta en kuulla vastauksia, ja siksi helpoin kysymys oli ainoa, jonka esitin. 

On kupla, jonka sisään olen tottunut toisinaan pakenemaan. Siellä ei päde painovoima eikä todennäköisyys, siellä syillä ei ole seurauksia eikä seurauksilla syitä, on vain ihania asiantiloja joita helliä. Siellä on naksuvia polvia ja nenänmuotoja, suljettuja silmäluomia ja salaisia arpia. Nyt en enää mahdu kuplaani. Siellä vievät liikaa tilaa huulet, vaikkakin keskikokoiset.

Huomaatko, miten kipu kiristää! Vetää sikiöasentoon ja saa kasvot vääntymään! Olen yrittänyt olla sille ystävällinen, sillä sen kunkin vierailun jälkeen jään yksin yhä rauhallisempana. Itse kipu ei vahingoita, se vieroittaa.

Korkki kolahti lattialistaan sänkyni alla. Kurottauduin tiiraamaan pää ylösalaisin pimeään. Kas, se oli jäänyt jalkopäähän, aivan sängyn vasemman jalan viereen. Siitä saatoin poimia sen vaivatta nousematta sängystä. Nostin korkin ja kiersin kiinni. Pidin siitä, miten se putosi, vieri sattumanvaraisesti hämärään ja pysähtyi sinne, missä hämärä päättyy ja valo alkaa. Siinä on kohta, mistä se on helppo poimia paikoilleen.

Kohtaus päättyy

Tiedätkö miltä tuntuu, kun seisoo yksin näyttämöllä? Jalat tutisevat, ja valonheittimet tekevät sokeaksi.

Pidin pitkään hyvää dialogia Ensimmäisen oikean poikaystäväni kanssa. Hän ei päästänyt minua helpolla, enkä minä häntä. 

Olimme löytäneet saman peilipallon alle eri nurkista. Mutta kätemme sopivat yhteen, sormet hyvin sormien lomaan.

Joskus ihmettelin häntä, ja hän asetteli pöydälle ajatuksiaan. Katselin niitä: miten erilaisia kuin omani. Tunnustelin niitä: miten oudon tuntuisia. Otin omani niiden viereen, omat melko sileät ajatukseni. Vähän häpesin niiden säännöllistä muotoa, ja vaivihkaa raapaisin yhteen naarmun. Siinä ajatuksemme olivat, sinä iltana ja toisina iltoina, koettelivat toisiaan. Ja kun katselin niitä, ne sopivat yhteen.

Kuljimme yhteistä kaupunkia ja vaihdoimme silmiä keskenämme.

Huomaamatta taivuimme lähemmäs toisiamme.

Seison nyt tässä. Jalat tutisevat, ja valonheittimet tekevät sokeaksi. Tunnustelen ajatuksiani, ne ovat sekaisin. Sileät ja naarmuiset.

Aivan hiljaa. Nyt on jäljellä monologi.