lauantai 4. joulukuuta 2010

Päärynäauton paluu

Noin kaksi viikkoa sitten, kun olin kyllästynyt siihen, etten voinut käyttää ääntäni päivän ensimmäisinä tunteina, kun hetkellisesti kuulostin ujolta ala-astelaiselta ja toisaalta käheästä bassoäänestäni oli ystävieni mielestä tullut vakio, totesin, että kaksi kuukautta kurkussani asunut limasolukko oli eliminoitava lääketieteen keinoin. Siksi istuin Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätion Tampereen toimipisteen odotusaulassa ja selasin Trendiä. Trendin kolumnisti pohti, joskus keväällä 2009, mojovan orgasmin jälkeen, miksi ihmiset sanovat nauttivansa elämän pienistä iloista.

Anteeksi, Trendin kolumnisti, etten muista nimeäsi. En muista myöskään, mihin päädyit. Mutta luulen, että olin ihminen, joka nautti suurista asioista. Juhlista, elämyksistä, sellaisesta. Tapahtumahetkellä tunne juoksi suonissani pitkin poikin niin, että minun teki mieli ravistaa toista hartioista ja huutaa: "Eikö ole mahtavaa!"

Minulle on tapahtunut jotain. Enää en koe asioita ilman että huomaisin, että nenääni kutittaa. Mietin etukäteen, tuntuuko minusta tänä iltana miltään.

En tiedä, mitä minulle on tapahtunut. Miksi My Fair Ladyn jälkeen kävelen ulos niin kuin kaupasta? Miksi oloni on valju, kun juttelen sen laulavan ruotsalaisen pyhimyksen kanssa, jonka levyä kuunnellessani olen ollut niin monenlainen, pehmeä ja tyly, rikkinäinen ja avoin. Miksi niin, kun tulen joulun alla hyvän kummini kanssa swing-konsertista. Hän hyrisee tyytyväisyyttään, enkä minä, niin kovasti kuin haluaisinkin, oikein tunne mitään.

Nykyään nautin sellaisista asioista kuin pikkuisesta, hupsun muotoisesta Päärynäautosta, joka kökötti koko viime talven kadulla taloni vieressä. Sen nimi on Päärynäauto siksi, että viime talvena sen yllä oli muhkea lumipeitto, enkä voinut vastustaa kiusausta kirjoittaa sen pakettiautonikkunaan PÄÄRYNÄ. Koska olin vähän hiprakassa ja koska auto oli niin pieni, en hahmottanut käytettävissä olevaa tilaa, ja lopulta siinä luki isoin kirjaimin PÄÄ ja paljon pienemmin RYNÄ. Se oli pitkä jakso ilman lumisateita. Katselin kirjaimia joka päivä ohi kulkiessani ja hihittelin vallankumouksellisuudelleni. PÄÄ-rynä. Miten kummallinen sana.

Kun olin ulkona tuottavan ystäväni kanssa - nautin myös siitä viinistä ja siitä seurasta - hän epäili, haluaisinko alkaa ystäväksi 17-vuotiaan itseni kanssa, jos tapaisin tämän nyt. "En varmasti", sanoin oitis. Nyt mietin, että olisin ehkä kuitenkin tunnistanut 17-vuotiaassa itsessäni 17-vuotiaan itseni ja nähnyt hänessä potentiaalia. Mutta kyky nauttia isoista asioista, katosiko sekin silloin, kun lakkasin olemasta kirkasotsainen ja turhantarkka?

Nautin siitä, että kävelen pakkasessa nappulat korvilla. Siitä, että tulen armaan sisareni luota. Siitä, että katsoimme hyvän Woody Allenin ja söimme paljon karamelleja. Että voin kuvitella olevani nyt ihan mitä vain. Että käytän pyryssä oman kokoni verran tilaa, jossa lumi ei voi juuri silloin olla. Minä nautin siitä, että Päärynäauto on tänään palannut kadulle. Eikö se kuitenkin ole jotain suurta?

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Eipä mennä liian pitkälle

Horoskoopit ovat hupsuja. Eräskin väittää minun, pikku rapusen, olevan niin ihana ihminen. Mutta riippumatta siitä, miten monta kertaa tähdet ovat pettäneet, toiset jaksavat kuunnella niitä ja sitten ihastella, miten ne taas tiesivät.

Ehkä jo aistit ylimielisen suhtautumiseni horoskooppeihin. Perjantaina lävistetty ystäväni referoi minulle sellaisen. Muutaman tunnin sisällä minun tulisi siis tilata kolme tiukkaa, olla laskelmoiva ja kaataa miehiä. Tai olla kaatavinani ja laukoa heille sitten kylmiä sukkeluuksia. Ha. Minä? Haha.

En laskelmoinut. Istumisen sijaan seisoskelin baaritiskillä ystäväni kanssa. Ilta oli jo loppupuolella, kun seuraamme liittyi mies. Hän oli miellyttävä. Hän kertoi, että minulla oli kaksoisolento. Ja kun hän sitten alkoi katsella minua pitempään, tiesin että hän näki Helin riparilta viidentoista vuoden takaa. Kenties myös mietti, oliko mennyt liian nopeasti naimisiin, liian vieraan naisen kanssa.

Minä mietin, miten on hienoa - vaikka tuskin järkevää - että naimisissa oleva myöntää olevansa ihastunut. Ei niinkään toiselle, vaan itselleen. Ne evoluutiopsykologian opit, joilla lävistetty ystäväni on valistanut minua, ovat asiaa. Niiden mukaan ihminen ei voi haluta, mitä haluaa, kuten lakata haluamasta muita naisia kuin vaimoaan. On huijausta yrittää uskotella itselleen muuta! Ei ihminen ei ole vieteiltään sen monogamisempi kuin vaikka hevonen. Eikä ole yhtä oikeaa, niitä oikeita on monta lisää tuolla jossain.

Toki on jotain muutakin. Se, mitä päättää tehdä.

Ei ole olennaista mennä yksityiskohtiin, paitsi yhteen. Seisoimme Hämeenkadulla kello 3:45 ja hän sanoi: "Kun mä sanon sulle jotain, sun hymy on upee. Mutta miltä sä näytät kun sä sanot itse jotain syvällistä, hämmennyt... sä meet vielä pitkälle."

En tiedä, minne on pitkälle ja kannattaako sinne olla menossa. Tuolloin menin kotiini, tietenkin, kuten hän omaansa. Mutta se horoskooppi. Lävistetty ystäväni kertoi tänään, lopun kuultuaan, että se horoskooppi, se osa, jota en kuullut, kertoi naimisissa olevasta miehestä. Se kertoi ravun magnetismista, joka ei näy ulospäin, kuten skorpionin. Haasteena olisi saada se näkymään.

Hmm. Tavallaan. Ehkä horoskoopin laatija ja minä tulkitsemme magnetismin eri lailla. Päätin nimittäin kuitenkin jättää käyttämättä hänen ehdottamansa repliikin, joka toisi sen esiin. Se meni näin: "Onnistut kusettamaan ihmisiä aika vitun hyvin, saatanan nynny."

perjantai 3. syyskuuta 2010

Onpa kaunis finni!

Kulttuurissamme on tapana ihannoida nuoruutta ja peittellä ikääntymisen merkkejä. Miksi taistella vastaan silloin, kun kasvomme kukkivat nuoruutta?

Epätasaisin naama olisi kaunein. Mustapäät olisivat yhtä ihailtuja kuin rypytön iho, ja valkoisten talifinnien toivottaisiin kestävän vielä lauantai-iltaan asti. Kunnon röpelön rinnalla posliininsileät posket näyttäisivät alastomilta. Näppylättömät syytäisivät rahansa tekofinneihin, joita saisi kaupasta tekoripsien vierestä kolmella ärhäkkyysasteella eri ihonväreihin sovitettuina. Finnejä huollettaisiin samalla tavalla kuin kynsiä viilataan ja kulmia muotoillaan. Paiseet saattaisivat nipistää, mutta se ei olisi alkuunkaan ensimmäinen kipu, jota ihmiset olisivat valmiita kestämään kauneuden vuoksi.

Kun näppylät vanhemmiten vähenisivät, kauneudesta olisi jäljellä enää muisto ja muutama kraateri. Innokkaimmat kauneuden tavoittelijat kääntyisivät silloin klinikkojen puoleen ja rakennuttaisivat suurella rahalla muutaman silikonipaiseen.

Innostustani jarruttaa hieman se fakta, että finni on tukkeutunut, jopa tulehtunut ihohuokonen. Toisaalta, ovat rinnatkin osittain rasvaa. Olisihan ihanaa, jos aknea ei enää tarvitsisi hävetä. Maailma olisi paljon parempi paikka.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Mikä häpeä

Eräänä kuumana heinäkuisena päivänä Tampereelle ehti viesti, joka kertoi Oivalle, että hänen seitsemäs lapsenlapsensa oli syntynyt. Oiva otti knallinsa ja sateenvarjonsa, marssi Aseman Kelloon ja osti, koska kyseessä oli tyttö, kultaisen kaulakellon. Ja niin oli jälleen yksi ihmisenalku asetettu aikaansa. Näin olen sen aina ajatellut.

Olen pohdiskellut jo pidemmän aikaa, että parin, kolmen - hyvä on, viiden! - minuutin myöhästyminen ei pilaa kenenkään päivää. Minusta on niin, että jos aikataulu on kiinni viidestä minuutista, aikataulu on liian tiukka. Jos elämä on kiinni viidestä minuutista, eläjä on liian tiukka.

Tämä kaikki, kuten arvata saattaa, on puolustelua. Oiva isoisäni tuskin tuntisi minua enää jälkeläisekseen. Vuoden alusta, kun armas siskoni ja minä ajauduimme asumuseroon, olen alkanut villiintyä. Se oli ennustettavissa. Tallityttö lähti, ja vaikka tunnen yhä ne suloiset raipaniskut takamuksellani sulloessani sitä hameeseen - vai sittenkin tuohon hameeseen? - en osaa toimia oikein. Sillä väärinhän tässä toimitaan. Toinen siellä odottaa nälkäisenä, sateessa, yksin, peläten tai jotain muuta kamalaa. Hävetä pitäisi.

Vähän häpesinkin. Vähän joka päivä. Sitten ostin kellon. Ostin tarkoituksella hienon, koska sitä tekee mieli katsella. Tarkemmin ajatellen se muistuttaakin hieman ranteen ympäri kietoutunutta piiskaa. Kello ranteessani tunnen olevani arvokas. Tyyliä ja elämänhallintaa!

Ajasta on tehty niin tärkeä, että se on aina mukana. Ensin liivintaskussa tai kaulassa, mutta koska oli nähtävä ajan kulku helpommin, tiedettävä nopeammin, se kiinnitettiin ranteeseen. Aika pääsi paraatipaikalle, hienoihin kehyksiin. Pienen liikeen päässä, aina tavoitettavissa. Sitä ei päässyt pakoon edes uimassa, koska kehittivät, pirulaiset, vedenkestävän kellon.

Minun kelloni ei kuitenkaan auttanut hallitsemaan aikaa edes hieman edelle viritettynä. Kukapa tahtoisi hävetä koko ajan. Höveli ajankäyttöni on ehkä ainoa syy, miksi voisin sopia Etelä-Eurooppaan, missä kello kuusi tarkoittaa aikaisintaan kello kuusi. Tai Afrikkaan, missä pappi aloittaa, kun väkeä on kertynyt tarpeeksi aamuaurinkoon. Miksemme mekin voisi täällä tiukassa Pohjolassa vähän rentouttaa hartioita ja nauttia hetkestä? Yes we can, minuakin kutsuttiin joskus pedanttiseksi. Ehkä he nyt huokailevat, että vetäisipä joku sen varsan oikeaan aikaan. Mutta varsalla on kivaa.

Hallitako siis tunteitaan vai aikaa? Saapuako paikalle ahdistuneena, eilisen sukkahousut farkunlahkeesta perässä laahaten vaiko kivana ihmisenä oikeassa hameessa?

Anteeksi että myöhästyn.

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Sitä pohtii elämäänsä

Elämäni on kriisissä. Siksi päätin kirjoittaa sen ylös, hyppyyttää vähän ja nauraa päälle.

Sitä luulee olevansa niin pirun tärkeä. Kun on kymmenenvuotiaasta asti hypännyt tuonne ja sitten hypännyt tänne ja yhtäkkiä ymmärtää seisahtaa, on vaarana tulla melko itsekkääksi. Olen tehnyt niin paljon ja niin tärkeää, että nyt en kyllä tee. En pääse huomennakaan, sillä luen uusinta Imagea. Eikä kannata kysyä ylihuomiseksikaan, sillä ajattelin järjestää kirjahyllyäni kolme tuntia vain palatakseni alkuperäiseen järjestykseen ja ehkä, ehkä raapustaa vähän hienoon blogiini. Ne asiat, jotka tuntee velvollisuuksikseen, ovat niin kuin harmittavat rypyt siinä tunikassa, jonka juuri tänä iltana haluan laittaa päälle.

Sitä alkaa olla niin kovin vaativa. Hei, anteeksi, voisiko joku tehdä jotain, nyt en viihdy itsessäni. Eikö tänäänkään saa rauhassa aistia? Ei ei, missä on erinomainen harmonia! Jonain iltana väistämätön tapahtuu: harmonian pettämä itkeä tirauttaa yön turvin aknevoiteen haalistamaan tyynyliinaansa. Miksi minulla on näin?

Jostakin syystä harmonia muuttuu aina pateettiseksi, omaelämäkerraliseksi katselmukseksi. Käyn mielessäni niissä paikoissa, joissa ovat kulminoituneet elämäni ruuhkahuiput. Istun täydessä salissa hikiset sormet koskettimilla enkä tiedä mitä sormea liikauttaisin seuraavaksi. Itken nahkasohvalla ja juon maitoa pillillä, koska olen syönyt antibiooteilla ruokatorveni haavaumille. Tai istun lattialla kuuman uunin edessä kuumana heinäkuisena iltana. Aurinko paistaa silmiin, olen juuri pyöritellyt seuraavan päivän vieraille 40 timjamitikkua. Mietin, pystynkö enää parempaan ensi vuonna.

Sitä on niin kärsivinään, kunnes lopulta pimeästä huolimatta näkee itsensä ja punastuu. Häpeä tulee, koska itku on turha. Ymmärtää sen, minkä toiset ovat keksineet jo kauan sitten, ja kuvanneet ylä- ja alamäkenä tai tummina pilvinä ja aurinkona. No, se vain unohtui. Uudestaan pyörän selkään ja polkemaan. Eihän täällä sokerista olla.

Ja melkein jopa näen sen naisen, joka oli sortua säälimään nuorempaa itseään. Hän sanoo: "Tuo kärvistely tekee pennulle hyvää, eipä pääse liiaksi ylpistymään." Tai: "Kunnon epäonnistuminen tekee vuoden." Kun niiskuttaminen on loppunut, voisi taas alkaa puhua normaaleja.

torstai 14. tammikuuta 2010

Joskus

Milloin ihmisillä alkoi olla ympärillään niin paljon ihmisiä, etteivät he ehtineet tavata kaikkia niin usein kuin olisivat halunneet ja joutuivat näkemään myös sellaisia ihmisiä, joista eivät pitäneet?

Minulla on ystävä, jonka olen tuntenut noin vuoden noin kaksi ja puoli vuotta sitten. Hän ei asu täällä. Joskus ajattelen hänen rauhallisuuttaan ja sitä miten hän letitti hiuksensa roikottaen päätään alaspäin hiusten latvoja kohti ohenevalle letille. Tuntui, kuin jotain Intiasta olisi jäänyt häneen kiinni. Huomasin sen silloin, kun olin itse raastanut hiukseni puhtaiksi ja hypähdellyt takaisin ylimmälle lauteelle, ja hän seisoi hiljaa kylmällä lattialla koko jalanpohjillaan ja puhdisti hellävaraisesti korviaan. Ehkä ne korvat olivat kuulleet sellaista, mikä oli muuttanut niiden tavan kuunnella.

Mummuni naapurissa asui eräs äiti, jonka pojan tunnen. Poika sanoi kerran, että hän käy äitinsä luona harvoin. Eräs hänen ystävänsä, myös toimiessaan Kosovossa rauhanturvaajana, kävi oman äitinsä luona useammin. Siihen asti olin luullut, että se poika olisi sellainen, joka ottaisi kaikki huomioon. Olin ajatellut, että oli hyviä ihmisiä ja huonoja ihmisiä. Ne, jotka eivät käyneet vanhempiensa luona, eivät voineet olla hyviä. Mietin sitä joskus, kun kävelen kaupungilla ja havahdun siihen että minulla on ikävä. Ehkä se poika otti toiset huomioon niin hyvin, että unohti itsensä?

Joskus en halua sanoa mitään, koska tuntuu, että haluan pitää ajatukseni itselläni. Jos antaisin sen pois, sen tuskin annettaisiin leijua vapaasti. Se kaapattaisiin kiinni, sitä väännettäisiin ja vedettäisiin, niin että se kirskuisi. Lopuksi se heitettäisiin pois ja se kolahtaisi.

Joskus istun hiljaa. Minun tekisi mieli rutistua paperimytyksi ja alkaa tehdä niitä asioita, joita minun oikeasti tekisi mieli tehdä.