Hei hei, Hollanti

”Nyt vois sanoa, että kyllä Suomi on hyvä maa”, lausahti ystäväni ja matkatoverini Hilversumin juna-asemalla Hollannissa. Kello oli 22:52 ja olimme myöhästyneet jatkoyhteysjunasta. Koska penkkejä ei ollut siinä pienessä, kylmässä sisätilassa, joka oli auki, istuimme matkalaukkujemme päällä. Minä yritin pysyä pystyssä sillä huterimmalla (lue: halvimmalla), joka oli matkan tuoksinassa joutunut luopumaan muutamista tukirakenteistaan ja yhdestä jalastaan. Armas sisareni oli komennuksestani ottanut pois sateen kastelemat sukkansa ja kökötti nyt tukevamman laukun päällä harmaat lapaseni jaloissaan. Minä nostelin jalkojani vuorotellen kylmältä lattialta että ne lämpiäisivät edes hieman, mutta se oli hankalaa, sillä hutera matkalaukku näytti tarvitsevan kaikki käytettävissä olevat jalat pysyäkseen pystyssä allani. Vielä silloin en tiennyt, millaiset naurut saisimme aikanamme Tampere-Pirkkalassa, kun vielä laukun vetokahva jumittuisi niin, että sen vetäjän pitäisi kulkea selkä kyyryssä kuin Notre-Damen kellonsoittajan.

Totta, Suomessa jatkoyhteysjunat odottivat, mutta ei Hollantikaan paha maa ollut. Olimme ehtineet ihmetellä raitiovaunulippuja Amstelin linja-autoasemalla vain hetken, kun jo kaksi ihmistä tarjosi apuaan. Kun pysähdyimme risteykseen katsomaan karttaa, vanha hattupäinen herra kysyi ”Trouvé? Did you find it?” ja neuvoi meidät oikeaan paikkaan. Ne eivät olleet ensinkään viimeiset ystävälliset kasvot matkallamme. Yksikään ei unohtanut toivottaa meille hauskaa oleilua Hollannissa, ja me kiittelimme toistemme päälle puhuen.

Nyt oli vain odoteltava. Viimeinen juna Groningeniin lähtisi tunnin kuluttua, hieman liian myöhään että olisimme ehtineet bussiimme, lentokentälle ja kotiin. Seuraava halvempi lento lähtisi vasta ylihuomenna. Luin yhä uudestaan laatimaamme matkasuunnitelmaa. Aikeemme matkustaa mahdollisimman halvalla – mikä tarkoitti lukuisia julkisia kulkuvälineitä – olisi ollut hieno toimiessaan. Nyt joutuisimme todennäköisesti käyttämään aika paljon rahaa, päätimme sitten päästä Bremeniin aikataulussa tai jäädä odottamaan perjantain lentoa. Armas sisareni ja minä naurahdimme. Matkatoverimme sanoi, että olimme liian iloisia tilanteen vakavuuden huomioon ottaen. Hän imitoi meille osoitettua final call –kuulutusta. Tosiaan. Näin mielessäni tyhjät paikkamme lentokoneessa. Opintotuki tulisi vasta parin päivän päästä. Mutta mielessäni oli myös eräs toinen hänen lausahduksistaan, ja siihen halusin uskoa enemmän: Asioilla on tapana järjestyä.

Kiipesimme laiturille kymmenen minuuttia ennen junan tuloa. Juna oli muutaman minuutin myöhässä. Selitimme tilanteen konduktöörille, ja hän lupasi tehdä voitavansa nopeuttaakseen junaa ja viivyttääkseen bussin lähtöä. Lopulta koko väljästi täyttynyt vaunu tuntui tietävän pinteestämme; kuka pohti ongelmaa meidän kanssamme, kuka kääntyi sanomaan, mitä kautta bussi ajaa, kuka neuvomaan, missä sen pysäkki on. Katsoimme toisiamme. Ehkä juna oikeasti liikkui nopeammin.

Kun juna jarrutti Groningenissa, ampaisimme juoksuun halki väkijoukon. ”That way, ladies!” konduktööri viittoi. Vilkutimme kiitokseksi ja juoksimme minkä jaloistamme pääsimme. Lähestyimme pysäkkiä. Enää kulman taakse – ja siellä odotti bussi! Matkatoverimme kiljaisi riemusta. Armas sisareni on myöhemmin kuvannut juosseensa läpi veden ja kuran, välittämättä siitä että nahkakengät kastuivat entisestään, tuntien miten risa laukku lensi hänen perässään kevyenä kuin höyhen. Minä päätin, etten hetkeen valittaisi yhtään mistään.

Se on tyttö

Kerran, muutama kuukausi sen jälkeen kun muutin armaan sisareni kanssa jälleen samaan talouteen, eräs tuttuni tuli käymään. Sisälle päästyään hän riisui talvinuttunsa, avasi repun, otti esiin sanomalehteen käärityn paketin ja ojensi sen minulle.

Sen sisältö ei ollut yllätys, sillä olimme sopineet tavaran toimittamisesta aiemmin. Pari päivää ensimmäisen kyläilynsä jälkeen hän lähestyi minua viestillä, jossa kertoi kiinnittäneensä huomiota asuntomme viherkasvien puutteeseen. Hymyilin, sillä mistä meillä tuohon aikaan ei olisi ollut puutetta: ruokailuvälineitä oli kummallekin yksi kutakin lajia, ja syntymäpäiväyllätyksestä oli tulla pannukakkua kun havaitsin, että meillä ei ollut sähkövatkainta eikä liioin vispilää kerman vaahdottamiseen. Oman huoneeni sisustus oli enemmän kuin pelkistetty, sillä ainut huonekalu siellä oli sänky. Joskus väsyttävän päivän jälkeen ajattelin, että nyt voisi rojahtaa sohvalle katsomaan telkkaria. Sitten heräsin todellisuuteen, etten omista kumpaakaan. Ja niin tuli olemaan melko kauan.

Vajauksista yhden ratkaisuksi tutullani oli ehdotus. Hän tarjosi ruukkuun laittamaansa tainta, joka oli peräisin hänen vanhasta kunnon jukkapalmustaan. Vastasin myöntävästi, ja siinä se nyt oli, uusi perheenjäsenemme, keittiönpöydällä spagettikattilan ja tonnikalakastikkeen välissä. Minä riisuin pikkuisen harmaista päällysvaatteistaan, asetin ikkunan ääreen, ja sitten istuimme kaikki päivällispöytään ja tutustuimme.

Nyt meitä oli kolme. Kolme elävää Luojan luomaa asunnossamme. Pian alkoi tuntua siltä, että pienokainen tarvitsi nimen. Katselimme sitä hetken, ja lopulta päädyimme nimeen, jonka koimme ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi. Siitä tuli Paavo, pieni kesämies. Paavo on sympaattinen elävä, katselee vaitonaisena maailman menoa ikkunasta, ei vaadi liikoja eikä juuri rutise. Joskus otamme yhdessä yömyssyt.

Podin ystäväni kanssa kasvien nimeämistä. Ehkä armas sisareni ja minä paikkaamme sillä sitä, ettei meillä koskaan ole ollut lemmikkejä. Hän totesi olevansa helpottunut ettei koskaan nimennyt omia kasvejaan, sillä voi sitä surun päivää kun ne viimein, ystäväni puheista päätellen väistämättä melko pian, kuivuisivat juuriaan myöten. Siinä tuntisi itsensä vähintään kehnoksi vanhemmaksi, ehkä jopa pahaksi äitipuoleksi.

Paavo on jo iso poika. Paljon hän onkin ehtinyt nähdä, viimeisimpänä sen tapauksen, että sänkyni sai vihdoin seurakseen uusia mööpeleitä. Niitä en sentään ryhtynyt ristimään. Kaipasin kuitenkin elämän pehmeyttä suorakulmaiseen luukkuuni. Nythän minulla oli myös taso, jonka päälle asettua elämään. Niin lähdin kukkakauppaan ja tallustin hetkeä myöhemmin kotiin lumisateessa, vaaleanpunaisiin kääreisiin puettu nyytti sylissäni. Sen nimi on Amanda, hieno neiti.

Loppuelämän alkulähteillä

Sisareni kanssa uuteen asuntoon muuttaessani jouduin luopumaan joistain mukavuuksista kylpyhuoneessa. Ensinnäkin muutamista neliöstä ja lattialämmityksestä. Radiosta ja pöydästä, jonka ääressä ehostautua. Tila, jota tiettyjen ominaisuuksiensa tähden kylpyhuoneeksi kutsuttiin, oli sanalla sanoen karu. Lähes välittömästi meidät valtasi halu somistaa koppia, jossa lattian silikonisaumat on roiskittu vasemmalla kädellä ja kaakelit valittu maulla joka ei aivan käy yksiin omamme kanssa.

Mitä laitetaan? Ajattelin hienoja vessoja. Joidenkin yleisten sellaisten sisustukseen on todella panostettu. Luin kerran artikkelin, joka esitteli omaperäisiä ratkaisuja naisten- ja miestenhuoneissa. On vessa, jossa kuulee linnunlaulua; on panoramavessa kaupunkinäköalalla; vessa täynnä lehtileikkeitä ja vessa, jonka seinät ovat liitutaulua. Tämäntyyliseen nerokkaaseen ratkaisuun törmäsin yhtenä päivänä yliopistollakin: yhden kopin seinään oli kiinnitetty suuri paperi ja naulaan naru, jonka päässä roikkui tussi. Suurin osa kirjoittajista ihasteli ideaa, mutta oli joku raapustanut paperiin myös nopeasta käytäväkohtaamisestaan kesäheilansa kanssa. Yhdessä ahdistavimmista vessoista olen käynyt Tallinnassa Scotland Yard -pubissa. Siellä pytty on naamioitu sähkötuoliksi solkineen päivineen. (Muutenkin paikan sisustus on hieno, ja tarjoilijat kulkevat univormuissa käsiraudat lanteilla heiluen.)

Me emme kuitenkaan hennonneet sijoittaa omaan, arviolta kahden neliömetrin kylpyhuoneeseemme suuria summia tai pieniä kaiuttimia. Lopulta hauskimmat ominaisuudet kiinnittyivät oven ulkopuoleen. Vuoraaminen alkoi kortista, jonka sain ruotsalaiselta ystävältäni. Siinä lukee: "Det här är ett vanligt vykort. Eller början på resten av ditt liv." Kyse on tukholmalaisen viestintäoppilaitoksen painamasta mainoskortista, mutta mielestäni se istuu loistavasti vessan oveen. Sillä vessan suljetun oven takana tapahtuu suuria asioita, lähes koko elämän kirjo.

Tyttö huomaa että naiseus on saavutettu, hillopäivät ovat alkaneet. Tai päinvastoin: limakalvo jäi kohtuun, hän tuijottaa uutta elämää indikoivaa raskaustestiä. Puhumattakaan siitä, että jokunen uusi elämä alkaa juuri vessassa. Sama paikka toimii usein parisuhdekriisin lavasteena, riideltäessä istuinrenkaasta tai paettaessa pienen kaksion ainoaan lukolliseen huoneesseen mykkäkoulua pitämään. Ja kylpyammeen punaiseksi värjäytyneessä vedessä joku kylpee viimeisen kerran.

Aivan niin dramaattisia vessakohtausten ei toki tarvitse olla. Yksityiskohtaisen vessatutkinnan ja sen jälkeisen keskustelun tuloksena tuttuni alkoi käyttää vaahtoa apuna sääriä höylätessään. Toinen päätti ensi tilassa mennä ja värjätä tukkansa harmaasta joksikin raikkaammaksi. Eräs omapäinen kaverini puolestaan asuu jonkinlaisessa alivuokralaissuhteessa harvoin paikalla olevan emännän hirmuvallan alla. Kerran koitti se päivä, jolloin tämä huomautti vessanpöntön kannen auki pitämisen epähienoudesta. "Pöh", ajatteli kaverini, eikä aikaakaan kun hänen uusi, tyyris ripsivärinsä lensi hienossa kaaressa pönttöön, kolahti kylmästi ja roiskaisi päälle. Eivät auttaneet poikaystävän vahvat käsivarret, eivät ripsivärin kalastelussa eivätkä lohduttamisessa. Uusi, tyyris ripsiväri! Ja siitä lähtien kansi on pidetty kiinni aina kun on mahdollista.

Toisena somisteena vessan oveen kiinnitettiin kolmen kruunun pääsylippu (!) Viljandin kaupungin yleisestä vessasta. Seuraava kortti oli vaalikampanjointia, siinä lukee "Pois puute!". Viimeisimmän, Teatteri Siperian kortin kiinnitin tänään, ja se jatkaa sarjaa tyylillä: "Ainakin tapahtuu jotain". Jo jännittää.

Norja, saanko esitellä

Jos haluat pientä piristystä elämääsi, käypä vaikka Norjassa.

Vaikka maa on lähinaapureitamme eikä matka siis kestä ylivoimaisen kauan, toisen kulttuurin eksoottisuus on silminnähtävää, jopa käsinkosketeltavaa: Norjan kruunuissa on reikiä. Suojatiemerkin miekkosella on tyylikäs hattu päässään. Kun meillä jalankulkijoiden liikennevalotolpassa seisoo yksi punainen jalankulkija, Norjassa heitä on aina kaksi, vieläpä päällekkäin. Villi Norja suorastaan huutamalla kutsuu luokseen.

Niin lähdimme mieli avoinna tutustumaan siihen.

Tahdoimme innokkaina käyttää hyväksemme mahdollisuuden ajaa metrolla, mutta majapaikkamme sijaitsi niin korkeilla kukkuloilla, että juna kulki suurimman osan matkasta maan päällä. Ostimme sujuvalla norjalla hienot metroliput, mutta emme löytäneet leimauslaitetta.

Löysimme kyltin joka osoitti metsäreitin Holmenkollenille, mutta se vei meidät harhaan paikallisen kyltinpyöritysseuran toimien seurauksena. Pääsimme lopulta perille, mutta rahakas suksikansa oli päättänyt eristää alueen ja repiä hyppymäen kappaleiksi uuden ehomman tieltä. Otimme lukuisia kuvia, mutta valaistusolosuhteet olivat kerrassaan surulliset.

Ihailimme mieli leväten majapaikastamme avautuvaa näkymää yli öisen Oslon, mutta sitten lumisade peitti kaiken alleen, niin että koimme vaikeaksi katsoa edes parinkymmenen metren päähän. Olimme kärsivällisiä, mutta tilanne ajoi meidät talvikenkien ostoon.

Astelimme ylväinä kaupungintalolle punaista mattoa kohden kuin Katalonian härät konsanaan, mutta se vedettiin tylysti jalkojemme alta. Olimme toki turismistakin rikastuvalle Oslolle tärkeitä, mutta Georgian presidentin kengät olivat ilmeisesti virsujamme paremmin kiillotetut.

Oslon upealta Oopperatalolta meidät tyylikkäät suomalaiset bongattiin erään paikallisen lehden haastateltaviksi, mutta huolimatta molempien osapuolten norjan kielen taidoista haastattelija oli jäädä siihen uskoon, että meistä tuo arkkitehtuurin valkea helmi näytti ei suinkaan jäävuorelta vaan jäiseltä marjalta.

Yksi delegaatiomme edustajista osti Oslon Hard Rock Cafésta priiman paidan, mutta voi! Norjassa ovat penkitkin liukkaampia, ja pussukka valahti pöydän alle kuin tuopposen jos toisenkin nauttinut vanha kalastaja Skibotnista. Sinne jäi riepu tahmaiselle lattialle makoilemaan, autuaan tietämättömänä maastamuuttomahdollisuudestaan.

Vieraile siis Norjassa, mutta huomaa, että Norja se on naapuriksi aika velikulta. Eksoottinen ja houkutteleva, mutta viekas ja rahanahne.

Elinkautisia

"Mitä te saitte joululahjaksi? Mä sain äitiltä yhden ihanan kirjan!" "Mun porukat osti mulle mp3-soittimen." Ai jaa. Minä sain äidiltä paniikkihäiriön ja isältä pelkotiloja. Eiköhän siinä ollut lahjaa koko elämäksi. Ehkä siksi ne ei sen jälkeen ole lahjoittaneet mitään.

Sini pärjää. Hän muutti toiseen perheeseen ihan pienenä. Silloin hänellä oli tapana tehdä yksikseen pieniä tutkimusretkiä. Eikä hän pelännyt pimeää, ei kavahtanut laitapuolen kulkijoita tai tuntematonta ympäristöä. Kun Sini tapasi ihmisen, hän halusi halata, ja kun hän kiipesi tämän syliin, hän sanoi "äiti".

Sinin äiti ja isä ovat olleet niin pahoja ettei siitä saa puhua. Siksi hän ei enää tapaa äitiään. Sinin hennon vaaleanpunaisessa huoneessa on kuva Sinistä ihan pienenä ensimmäisen isänsä sylissä. Mietin joskus, ymmärtääkö Sini mitä tämä isä on tehnyt, tai jättänyt tekemättä. Tai mitä Sinin toiset vanhemmat ajattelevat, kun katsovat kuvaa tai vievät Sinin häntä tapaamaan. Että hänen ja hänen vaimonsa vaa'assa jokin muu painoikin enemmän kuin pari tuhatta grammaa ihmisyyttä? Ehkä oli helpompaa täyttää vaakakuppi jollain konkreettisemmalla kuin rakkaus? Ehkä he kaatoivat sinne shamppanjaa ja skoolasivat pienelle perheelleen.

Jos adoptoi lapsen, on täytettävä kaavakkeita. Täytyy kertoa perhetaustat, kauanko on ollut naimisissa (avoparit eivät saa adoptoida), montako kertaa on eronnut ja millainen taloudellinen tilanne on. Jos taas haluaa tehdä lapsen? Useimmiten se sujuu helposti, jopa vahingossa, eikä välttämättä kukaan kysy kuinka sopiva tuleva vanhempi on hommaan. Ja sitten jotkut pakenevat siitä mikä näkevät elinkautisekseen.

Meitä lapsia lohdutetaan joskus sanomalla, ettei vanhempiaan voi valita. Se on aika julmaa, kun ajattelee, että vanhempi omistaa lapsensa täysi-ikäisyyteen asti. On vanhempia jotka lyövät. On vanhempia, joita voisi syyttää pahoinpitelystä vaikka he eivät koskaan lyöneet. On vaikka mitä muuta, mutta silti nuorten pahin pelko kaikkialla maailmassa on vanhempien kuolema.* Voi äiti, voi isä.

*MTV:n Wellbeing-nuorisotutkimus, 2006. http://www.mtvnetworks.co.uk/wellbeingstudy