Se on tyttö

Kerran, muutama kuukausi sen jälkeen kun muutin armaan sisareni kanssa jälleen samaan talouteen, eräs tuttuni tuli käymään. Sisälle päästyään hän riisui talvinuttunsa, avasi repun, otti esiin sanomalehteen käärityn paketin ja ojensi sen minulle.

Sen sisältö ei ollut yllätys, sillä olimme sopineet tavaran toimittamisesta aiemmin. Pari päivää ensimmäisen kyläilynsä jälkeen hän lähestyi minua viestillä, jossa kertoi kiinnittäneensä huomiota asuntomme viherkasvien puutteeseen. Hymyilin, sillä mistä meillä tuohon aikaan ei olisi ollut puutetta: ruokailuvälineitä oli kummallekin yksi kutakin lajia, ja syntymäpäiväyllätyksestä oli tulla pannukakkua kun havaitsin, että meillä ei ollut sähkövatkainta eikä liioin vispilää kerman vaahdottamiseen. Oman huoneeni sisustus oli enemmän kuin pelkistetty, sillä ainut huonekalu siellä oli sänky. Joskus väsyttävän päivän jälkeen ajattelin, että nyt voisi rojahtaa sohvalle katsomaan telkkaria. Sitten heräsin todellisuuteen, etten omista kumpaakaan. Ja niin tuli olemaan melko kauan.

Vajauksista yhden ratkaisuksi tutullani oli ehdotus. Hän tarjosi ruukkuun laittamaansa tainta, joka oli peräisin hänen vanhasta kunnon jukkapalmustaan. Vastasin myöntävästi, ja siinä se nyt oli, uusi perheenjäsenemme, keittiönpöydällä spagettikattilan ja tonnikalakastikkeen välissä. Minä riisuin pikkuisen harmaista päällysvaatteistaan, asetin ikkunan ääreen, ja sitten istuimme kaikki päivällispöytään ja tutustuimme.

Nyt meitä oli kolme. Kolme elävää Luojan luomaa asunnossamme. Pian alkoi tuntua siltä, että pienokainen tarvitsi nimen. Katselimme sitä hetken, ja lopulta päädyimme nimeen, jonka koimme ainoaksi oikeaksi vaihtoehdoksi. Siitä tuli Paavo, pieni kesämies. Paavo on sympaattinen elävä, katselee vaitonaisena maailman menoa ikkunasta, ei vaadi liikoja eikä juuri rutise. Joskus otamme yhdessä yömyssyt.

Podin ystäväni kanssa kasvien nimeämistä. Ehkä armas sisareni ja minä paikkaamme sillä sitä, ettei meillä koskaan ole ollut lemmikkejä. Hän totesi olevansa helpottunut ettei koskaan nimennyt omia kasvejaan, sillä voi sitä surun päivää kun ne viimein, ystäväni puheista päätellen väistämättä melko pian, kuivuisivat juuriaan myöten. Siinä tuntisi itsensä vähintään kehnoksi vanhemmaksi, ehkä jopa pahaksi äitipuoleksi.

Paavo on jo iso poika. Paljon hän onkin ehtinyt nähdä, viimeisimpänä sen tapauksen, että sänkyni sai vihdoin seurakseen uusia mööpeleitä. Niitä en sentään ryhtynyt ristimään. Kaipasin kuitenkin elämän pehmeyttä suorakulmaiseen luukkuuni. Nythän minulla oli myös taso, jonka päälle asettua elämään. Niin lähdin kukkakauppaan ja tallustin hetkeä myöhemmin kotiin lumisateessa, vaaleanpunaisiin kääreisiin puettu nyytti sylissäni. Sen nimi on Amanda, hieno neiti.

Loppuelämän alkulähteillä

Sisareni kanssa uuteen asuntoon muuttaessani jouduin luopumaan joistain mukavuuksista kylpyhuoneessa. Ensinnäkin muutamista neliöstä ja lattialämmityksestä. Radiosta ja pöydästä, jonka ääressä ehostautua. Tila, jota tiettyjen ominaisuuksiensa tähden kylpyhuoneeksi kutsuttiin, oli sanalla sanoen karu. Lähes välittömästi meidät valtasi halu somistaa koppia, jossa lattian silikonisaumat on roiskittu vasemmalla kädellä ja kaakelit valittu maulla joka ei aivan käy yksiin omamme kanssa.

Mitä laitetaan? Ajattelin hienoja vessoja. Joidenkin yleisten sellaisten sisustukseen on todella panostettu. Luin kerran artikkelin, joka esitteli omaperäisiä ratkaisuja naisten- ja miestenhuoneissa. On vessa, jossa kuulee linnunlaulua; on panoramavessa kaupunkinäköalalla; vessa täynnä lehtileikkeitä ja vessa, jonka seinät ovat liitutaulua. Tämäntyyliseen nerokkaaseen ratkaisuun törmäsin yhtenä päivänä yliopistollakin: yhden kopin seinään oli kiinnitetty suuri paperi ja naulaan naru, jonka päässä roikkui tussi. Suurin osa kirjoittajista ihasteli ideaa, mutta oli joku raapustanut paperiin myös nopeasta käytäväkohtaamisestaan kesäheilansa kanssa. Yhdessä ahdistavimmista vessoista olen käynyt Tallinnassa Scotland Yard -pubissa. Siellä pytty on naamioitu sähkötuoliksi solkineen päivineen. (Muutenkin paikan sisustus on hieno, ja tarjoilijat kulkevat univormuissa käsiraudat lanteilla heiluen.)

Me emme kuitenkaan hennonneet sijoittaa omaan, arviolta kahden neliömetrin kylpyhuoneeseemme suuria summia tai pieniä kaiuttimia. Lopulta hauskimmat ominaisuudet kiinnittyivät oven ulkopuoleen. Vuoraaminen alkoi kortista, jonka sain ruotsalaiselta ystävältäni. Siinä lukee: "Det här är ett vanligt vykort. Eller början på resten av ditt liv." Kyse on tukholmalaisen viestintäoppilaitoksen painamasta mainoskortista, mutta mielestäni se istuu loistavasti vessan oveen. Sillä vessan suljetun oven takana tapahtuu suuria asioita, lähes koko elämän kirjo.

Tyttö huomaa että naiseus on saavutettu, hillopäivät ovat alkaneet. Tai päinvastoin: limakalvo jäi kohtuun, hän tuijottaa uutta elämää indikoivaa raskaustestiä. Puhumattakaan siitä, että jokunen uusi elämä alkaa juuri vessassa. Sama paikka toimii usein parisuhdekriisin lavasteena, riideltäessä istuinrenkaasta tai paettaessa pienen kaksion ainoaan lukolliseen huoneesseen mykkäkoulua pitämään. Ja kylpyammeen punaiseksi värjäytyneessä vedessä joku kylpee viimeisen kerran.

Aivan niin dramaattisia vessakohtausten ei toki tarvitse olla. Yksityiskohtaisen vessatutkinnan ja sen jälkeisen keskustelun tuloksena tuttuni alkoi käyttää vaahtoa apuna sääriä höylätessään. Toinen päätti ensi tilassa mennä ja värjätä tukkansa harmaasta joksikin raikkaammaksi. Eräs omapäinen kaverini puolestaan asuu jonkinlaisessa alivuokralaissuhteessa harvoin paikalla olevan emännän hirmuvallan alla. Kerran koitti se päivä, jolloin tämä huomautti vessanpöntön kannen auki pitämisen epähienoudesta. "Pöh", ajatteli kaverini, eikä aikaakaan kun hänen uusi, tyyris ripsivärinsä lensi hienossa kaaressa pönttöön, kolahti kylmästi ja roiskaisi päälle. Eivät auttaneet poikaystävän vahvat käsivarret, eivät ripsivärin kalastelussa eivätkä lohduttamisessa. Uusi, tyyris ripsiväri! Ja siitä lähtien kansi on pidetty kiinni aina kun on mahdollista.

Toisena somisteena vessan oveen kiinnitettiin kolmen kruunun pääsylippu (!) Viljandin kaupungin yleisestä vessasta. Seuraava kortti oli vaalikampanjointia, siinä lukee "Pois puute!". Viimeisimmän, Teatteri Siperian kortin kiinnitin tänään, ja se jatkaa sarjaa tyylillä: "Ainakin tapahtuu jotain". Jo jännittää.

Norja, saanko esitellä

Jos haluat pientä piristystä elämääsi, käypä vaikka Norjassa.

Vaikka maa on lähinaapureitamme eikä matka siis kestä ylivoimaisen kauan, toisen kulttuurin eksoottisuus on silminnähtävää, jopa käsinkosketeltavaa: Norjan kruunuissa on reikiä. Suojatiemerkin miekkosella on tyylikäs hattu päässään. Kun meillä jalankulkijoiden liikennevalotolpassa seisoo yksi punainen jalankulkija, Norjassa heitä on aina kaksi, vieläpä päällekkäin. Villi Norja suorastaan huutamalla kutsuu luokseen.

Niin lähdimme mieli avoinna tutustumaan siihen.

Tahdoimme innokkaina käyttää hyväksemme mahdollisuuden ajaa metrolla, mutta majapaikkamme sijaitsi niin korkeilla kukkuloilla, että juna kulki suurimman osan matkasta maan päällä. Ostimme sujuvalla norjalla hienot metroliput, mutta emme löytäneet leimauslaitetta.

Löysimme kyltin joka osoitti metsäreitin Holmenkollenille, mutta se vei meidät harhaan paikallisen kyltinpyöritysseuran toimien seurauksena. Pääsimme lopulta perille, mutta rahakas suksikansa oli päättänyt eristää alueen ja repiä hyppymäen kappaleiksi uuden ehomman tieltä. Otimme lukuisia kuvia, mutta valaistusolosuhteet olivat kerrassaan surulliset.

Ihailimme mieli leväten majapaikastamme avautuvaa näkymää yli öisen Oslon, mutta sitten lumisade peitti kaiken alleen, niin että koimme vaikeaksi katsoa edes parinkymmenen metren päähän. Olimme kärsivällisiä, mutta tilanne ajoi meidät talvikenkien ostoon.

Astelimme ylväinä kaupungintalolle punaista mattoa kohden kuin Katalonian härät konsanaan, mutta se vedettiin tylysti jalkojemme alta. Olimme toki turismistakin rikastuvalle Oslolle tärkeitä, mutta Georgian presidentin kengät olivat ilmeisesti virsujamme paremmin kiillotetut.

Oslon upealta Oopperatalolta meidät tyylikkäät suomalaiset bongattiin erään paikallisen lehden haastateltaviksi, mutta huolimatta molempien osapuolten norjan kielen taidoista haastattelija oli jäädä siihen uskoon, että meistä tuo arkkitehtuurin valkea helmi näytti ei suinkaan jäävuorelta vaan jäiseltä marjalta.

Yksi delegaatiomme edustajista osti Oslon Hard Rock Cafésta priiman paidan, mutta voi! Norjassa ovat penkitkin liukkaampia, ja pussukka valahti pöydän alle kuin tuopposen jos toisenkin nauttinut vanha kalastaja Skibotnista. Sinne jäi riepu tahmaiselle lattialle makoilemaan, autuaan tietämättömänä maastamuuttomahdollisuudestaan.

Vieraile siis Norjassa, mutta huomaa, että Norja se on naapuriksi aika velikulta. Eksoottinen ja houkutteleva, mutta viekas ja rahanahne.