”Nyt vois sanoa, että kyllä Suomi on hyvä maa”, lausahti ystäväni ja matkatoverini Hilversumin juna-asemalla Hollannissa. Kello oli 22:52 ja olimme myöhästyneet jatkoyhteysjunasta. Koska penkkejä ei ollut siinä pienessä, kylmässä sisätilassa, joka oli auki, istuimme matkalaukkujemme päällä. Minä yritin pysyä pystyssä sillä huterimmalla (lue: halvimmalla), joka oli matkan tuoksinassa joutunut luopumaan muutamista tukirakenteistaan ja yhdestä jalastaan. Armas sisareni oli komennuksestani ottanut pois sateen kastelemat sukkansa ja kökötti nyt tukevamman laukun päällä harmaat lapaseni jaloissaan. Minä nostelin jalkojani vuorotellen kylmältä lattialta että ne lämpiäisivät edes hieman, mutta se oli hankalaa, sillä hutera matkalaukku näytti tarvitsevan kaikki käytettävissä olevat jalat pysyäkseen pystyssä allani. Vielä silloin en tiennyt, millaiset naurut saisimme aikanamme Tampere-Pirkkalassa, kun vielä laukun vetokahva jumittuisi niin, että sen vetäjän pitäisi kulkea selkä kyyryssä kuin Notre-Damen kellonsoittajan.
Totta, Suomessa jatkoyhteysjunat odottivat, mutta ei Hollantikaan paha maa ollut. Olimme ehtineet ihmetellä raitiovaunulippuja Amstelin linja-autoasemalla vain hetken, kun jo kaksi ihmistä tarjosi apuaan. Kun pysähdyimme risteykseen katsomaan karttaa, vanha hattupäinen herra kysyi ”Trouvé? Did you find it?” ja neuvoi meidät oikeaan paikkaan. Ne eivät olleet ensinkään viimeiset ystävälliset kasvot matkallamme. Yksikään ei unohtanut toivottaa meille hauskaa oleilua Hollannissa, ja me kiittelimme toistemme päälle puhuen.
Nyt oli vain odoteltava. Viimeinen juna Groningeniin lähtisi tunnin kuluttua, hieman liian myöhään että olisimme ehtineet bussiimme, lentokentälle ja kotiin. Seuraava halvempi lento lähtisi vasta ylihuomenna. Luin yhä uudestaan laatimaamme matkasuunnitelmaa. Aikeemme matkustaa mahdollisimman halvalla – mikä tarkoitti lukuisia julkisia kulkuvälineitä – olisi ollut hieno toimiessaan. Nyt joutuisimme todennäköisesti käyttämään aika paljon rahaa, päätimme sitten päästä Bremeniin aikataulussa tai jäädä odottamaan perjantain lentoa. Armas sisareni ja minä naurahdimme. Matkatoverimme sanoi, että olimme liian iloisia tilanteen vakavuuden huomioon ottaen. Hän imitoi meille osoitettua final call –kuulutusta. Tosiaan. Näin mielessäni tyhjät paikkamme lentokoneessa. Opintotuki tulisi vasta parin päivän päästä. Mutta mielessäni oli myös eräs toinen hänen lausahduksistaan, ja siihen halusin uskoa enemmän: Asioilla on tapana järjestyä.
Kiipesimme laiturille kymmenen minuuttia ennen junan tuloa. Juna oli muutaman minuutin myöhässä. Selitimme tilanteen konduktöörille, ja hän lupasi tehdä voitavansa nopeuttaakseen junaa ja viivyttääkseen bussin lähtöä. Lopulta koko väljästi täyttynyt vaunu tuntui tietävän pinteestämme; kuka pohti ongelmaa meidän kanssamme, kuka kääntyi sanomaan, mitä kautta bussi ajaa, kuka neuvomaan, missä sen pysäkki on. Katsoimme toisiamme. Ehkä juna oikeasti liikkui nopeammin.
Kun juna jarrutti Groningenissa, ampaisimme juoksuun halki väkijoukon. ”That way, ladies!” konduktööri viittoi. Vilkutimme kiitokseksi ja juoksimme minkä jaloistamme pääsimme. Lähestyimme pysäkkiä. Enää kulman taakse – ja siellä odotti bussi! Matkatoverimme kiljaisi riemusta. Armas sisareni on myöhemmin kuvannut juosseensa läpi veden ja kuran, välittämättä siitä että nahkakengät kastuivat entisestään, tuntien miten risa laukku lensi hänen perässään kevyenä kuin höyhen. Minä päätin, etten hetkeen valittaisi yhtään mistään.
