Komponentit olivat seuraavat: ruskeat vakosamettihousut, kiire, sukulaispoika, 4, sekä minä, vieraalla alalla. Ongelmana oli pojan ja housujen yhdistäminen, sillä poika kipitteli karkuun sitä mukaan kun housut ja minä lähestyimme häntä. Päätin tehdä ratkaisevan liikkeen ja avasin suuni sen kummempia miettimättä. Poika pysähtyi, alkoi hymyillä kiinnostuneena ja astui housuihinsa vapaaehtoisesti, kuunnellen laulua pienestä ankanpoikasesta.
Pieni ankanpoikanen kertoo traagisista tapahtumista eräällä lummelammella. Lumpeenlehteä rouskuttelemaan kerääntyy joukko iloisia uimarieläimiä, jotka käärme pääsee yllättämään. Ankanpoikanen ja sammakko polskuttavat pakoon, mutta vesikirppu joutuu käärmeen kitaan. Laulu loppuu kohtaukseen, jossa mutusteltu lumpeenlehti kelluu yksin matalassa vedessä.
En ehkä aina pitänyt kappaleesta. Minusta tuntuu, että pienenä saatoin jopa vältellä sitä. Kun kasvoin hieman isommaksi ja tutustuin muuallakin elämän raadollisuuteen, kappaleesta tuli suosikkejani - siihen asti, kun lastenlaulusta saattoi vielä pitää. (Housuepisodin jälkeen muistin jopa, että olin kyhännyt yhdessä lapsuudentoverini kanssa kappaleeseen uudet sanat. Ne kertoivat Mika Myllylästä ja Jari Isometsästä.) Nyt, itsetunnon eheydyttyä, se on jälleen kärkisijoilla.
Alkuperäinen Barrowsin ja Zaritzkyn kappale on tosin melko pliisu. Mutta se versio, jona olen itse oppinut tuntemaan laulun, on yliveto. Kyseessä on Metro-tyttöjen ja Kipparikvartetin kaikin puolin nerokas esitys. Se, mikä alkuperäisessä kappaleessa on tautologista ja uuvuttavaa, soi Olavi Virran ja kumppaneiden versiossa moniäänisenä ja monipuolisena. Ymmärtääkseni alkuperäiseen versioon ei myöskään kuulu viimeisen säkeistön mollisointia, joka on lohduton mutta ehdottomasti luonnollinen. Barrowsin ja Zaritzkyn luritus kuulostaa suorastaan mielipuolisen yksitoikkoiselta ottaen huomioon sanoitusten onnettomuuden.
Yksinkertaisuudesta huolimatta nostan hattua sanoittajalle. Hyvä se on lapsenkin ymmärtää, ettei onneaan kannata liiaksi kuuluttaa. Tulee vielä joku ja vie tikkarin.
Pieni ankanpoikanen oli vuonna 1952, vuosi ilmestymisensä jälkeen, Suomen myydyin äänilevy. Se selittänee sen, että äitini ei enää lapsuudessani kestänyt kuunnella kappaletta. Iloinen uimari päätyi myös Valittujen Palojen vinyylilevykokoelmaan 99 muun lastenlaulun kera. Siltä minäkin opin sen raidallisissa vaippakalsareissani tuntemaan. Osa kokoelman lauluista kuulostaa näin myöhemmin vaivaannuttavalta, mutta joukkoon mahtuu myös loistavia teoksia. Ankanpoikasen lisäksi sellainen on norjalaisen Thorbjørn Egnerin Hottentottilaulu, jota ei valitettavasti nykyään juuri kuule, kuten ei hottentotti-nimitystäkään.
Loppukevennykseksi kerron vielä Kipparikvartetin kunniaksi Kauko Käyhkö -vitsin, jolle äitini nauroi keuhkot kovilla reilut kymmenen vuotta sitten iltapalapöydässä.
Kauko Käyhkö meni kauppaan ja kysyi, oliko kauppiaalla myynnissä maksaa. Kauppias vastasi: "No ei ole, mutta käykö keuhko?"
