Joskus

Milloin ihmisillä alkoi olla ympärillään niin paljon ihmisiä, etteivät he ehtineet tavata kaikkia niin usein kuin olisivat halunneet ja joutuivat näkemään myös sellaisia ihmisiä, joista eivät pitäneet?

Minulla on ystävä, jonka olen tuntenut noin vuoden noin kaksi ja puoli vuotta sitten. Hän ei asu täällä. Joskus ajattelen hänen rauhallisuuttaan ja sitä miten hän letitti hiuksensa roikottaen päätään alaspäin hiusten latvoja kohti ohenevalle letille. Tuntui, kuin jotain Intiasta olisi jäänyt häneen kiinni. Huomasin sen silloin, kun olin itse raastanut hiukseni puhtaiksi ja hypähdellyt takaisin ylimmälle lauteelle, ja hän seisoi hiljaa kylmällä lattialla koko jalanpohjillaan ja puhdisti hellävaraisesti korviaan. Ehkä ne korvat olivat kuulleet sellaista, mikä oli muuttanut niiden tavan kuunnella.

Mummuni naapurissa asui eräs äiti, jonka pojan tunnen. Poika sanoi kerran, että hän käy äitinsä luona harvoin. Eräs hänen ystävänsä, myös toimiessaan Kosovossa rauhanturvaajana, kävi oman äitinsä luona useammin. Siihen asti olin luullut, että se poika olisi sellainen, joka ottaisi kaikki huomioon. Olin ajatellut, että oli hyviä ihmisiä ja huonoja ihmisiä. Ne, jotka eivät käyneet vanhempiensa luona, eivät voineet olla hyviä. Mietin sitä joskus, kun kävelen kaupungilla ja havahdun siihen että minulla on ikävä. Ehkä se poika otti toiset huomioon niin hyvin, että unohti itsensä?

Joskus en halua sanoa mitään, koska tuntuu, että haluan pitää ajatukseni itselläni. Jos antaisin sen pois, sen tuskin annettaisiin leijua vapaasti. Se kaapattaisiin kiinni, sitä väännettäisiin ja vedettäisiin, niin että se kirskuisi. Lopuksi se heitettäisiin pois ja se kolahtaisi.

Joskus istun hiljaa. Minun tekisi mieli rutistua paperimytyksi ja alkaa tehdä niitä asioita, joita minun oikeasti tekisi mieli tehdä.