Elämäni on kriisissä. Siksi päätin kirjoittaa sen ylös, hyppyyttää vähän ja nauraa päälle.
Sitä luulee olevansa niin pirun tärkeä. Kun on kymmenenvuotiaasta asti hypännyt tuonne ja sitten hypännyt tänne ja yhtäkkiä ymmärtää seisahtaa, on vaarana tulla melko itsekkääksi. Olen tehnyt niin paljon ja niin tärkeää, että nyt en kyllä tee. En pääse huomennakaan, sillä luen uusinta Imagea. Eikä kannata kysyä ylihuomiseksikaan, sillä ajattelin järjestää kirjahyllyäni kolme tuntia vain palatakseni alkuperäiseen järjestykseen ja ehkä, ehkä raapustaa vähän hienoon blogiini. Ne asiat, jotka tuntee velvollisuuksikseen, ovat niin kuin harmittavat rypyt siinä tunikassa, jonka juuri tänä iltana haluan laittaa päälle.
Sitä alkaa olla niin kovin vaativa. Hei, anteeksi, voisiko joku tehdä jotain, nyt en viihdy itsessäni. Eikö tänäänkään saa rauhassa aistia? Ei ei, missä on erinomainen harmonia! Jonain iltana väistämätön tapahtuu: harmonian pettämä itkeä tirauttaa yön turvin aknevoiteen haalistamaan tyynyliinaansa. Miksi minulla on näin?
Jostakin syystä harmonia muuttuu aina pateettiseksi, omaelämäkerraliseksi katselmukseksi. Käyn mielessäni niissä paikoissa, joissa ovat kulminoituneet elämäni ruuhkahuiput. Istun täydessä salissa hikiset sormet koskettimilla enkä tiedä mitä sormea liikauttaisin seuraavaksi. Itken nahkasohvalla ja juon maitoa pillillä, koska olen syönyt antibiooteilla ruokatorveni haavaumille. Tai istun lattialla kuuman uunin edessä kuumana heinäkuisena iltana. Aurinko paistaa silmiin, olen juuri pyöritellyt seuraavan päivän vieraille 40 timjamitikkua. Mietin, pystynkö enää parempaan ensi vuonna.
Sitä on niin kärsivinään, kunnes lopulta pimeästä huolimatta näkee itsensä ja punastuu. Häpeä tulee, koska itku on turha. Ymmärtää sen, minkä toiset ovat keksineet jo kauan sitten, ja kuvanneet ylä- ja alamäkenä tai tummina pilvinä ja aurinkona. No, se vain unohtui. Uudestaan pyörän selkään ja polkemaan. Eihän täällä sokerista olla.
Ja melkein jopa näen sen naisen, joka oli sortua säälimään nuorempaa itseään. Hän sanoo: "Tuo kärvistely tekee pennulle hyvää, eipä pääse liiaksi ylpistymään." Tai: "Kunnon epäonnistuminen tekee vuoden." Kun niiskuttaminen on loppunut, voisi taas alkaa puhua normaaleja.
