Eräänä kuumana heinäkuisena päivänä Tampereelle ehti viesti, joka kertoi Oivalle, että hänen seitsemäs lapsenlapsensa oli syntynyt. Oiva otti knallinsa ja sateenvarjonsa, marssi Aseman Kelloon ja osti, koska kyseessä oli tyttö, kultaisen kaulakellon. Ja niin oli jälleen yksi ihmisenalku asetettu aikaansa. Näin olen sen aina ajatellut.
Olen pohdiskellut jo pidemmän aikaa, että parin, kolmen - hyvä on, viiden! - minuutin myöhästyminen ei pilaa kenenkään päivää. Minusta on niin, että jos aikataulu on kiinni viidestä minuutista, aikataulu on liian tiukka. Jos elämä on kiinni viidestä minuutista, eläjä on liian tiukka.
Tämä kaikki, kuten arvata saattaa, on puolustelua. Oiva isoisäni tuskin tuntisi minua enää jälkeläisekseen. Vuoden alusta, kun armas siskoni ja minä ajauduimme asumuseroon, olen alkanut villiintyä. Se oli ennustettavissa. Tallityttö lähti, ja vaikka tunnen yhä ne suloiset raipaniskut takamuksellani sulloessani sitä hameeseen - vai sittenkin tuohon hameeseen? - en osaa toimia oikein. Sillä väärinhän tässä toimitaan. Toinen siellä odottaa nälkäisenä, sateessa, yksin, peläten tai jotain muuta kamalaa. Hävetä pitäisi.
Vähän häpesinkin. Vähän joka päivä. Sitten ostin kellon. Ostin tarkoituksella hienon, koska sitä tekee mieli katsella. Tarkemmin ajatellen se muistuttaakin hieman ranteen ympäri kietoutunutta piiskaa. Kello ranteessani tunnen olevani arvokas. Tyyliä ja elämänhallintaa!
Ajasta on tehty niin tärkeä, että se on aina mukana. Ensin liivintaskussa tai kaulassa, mutta koska oli nähtävä ajan kulku helpommin, tiedettävä nopeammin, se kiinnitettiin ranteeseen. Aika pääsi paraatipaikalle, hienoihin kehyksiin. Pienen liikeen päässä, aina tavoitettavissa. Sitä ei päässyt pakoon edes uimassa, koska kehittivät, pirulaiset, vedenkestävän kellon.
Minun kelloni ei kuitenkaan auttanut hallitsemaan aikaa edes hieman edelle viritettynä. Kukapa tahtoisi hävetä koko ajan. Höveli ajankäyttöni on ehkä ainoa syy, miksi voisin sopia Etelä-Eurooppaan, missä kello kuusi tarkoittaa aikaisintaan kello kuusi. Tai Afrikkaan, missä pappi aloittaa, kun väkeä on kertynyt tarpeeksi aamuaurinkoon. Miksemme mekin voisi täällä tiukassa Pohjolassa vähän rentouttaa hartioita ja nauttia hetkestä? Yes we can, minuakin kutsuttiin joskus pedanttiseksi. Ehkä he nyt huokailevat, että vetäisipä joku sen varsan oikeaan aikaan. Mutta varsalla on kivaa.
Hallitako siis tunteitaan vai aikaa? Saapuako paikalle ahdistuneena, eilisen sukkahousut farkunlahkeesta perässä laahaten vaiko kivana ihmisenä oikeassa hameessa?
Anteeksi että myöhästyn.
