Noin kaksi viikkoa sitten, kun olin kyllästynyt siihen, etten voinut käyttää ääntäni päivän ensimmäisinä tunteina, kun hetkellisesti kuulostin ujolta ala-astelaiselta ja toisaalta käheästä bassoäänestäni oli ystävieni mielestä tullut vakio, totesin, että kaksi kuukautta kurkussani asunut limasolukko oli eliminoitava lääketieteen keinoin. Siksi istuin Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätion Tampereen toimipisteen odotusaulassa ja selasin Trendiä. Trendin kolumnisti pohti, joskus keväällä 2009, mojovan orgasmin jälkeen, miksi ihmiset sanovat nauttivansa elämän pienistä iloista.
Anteeksi, Trendin kolumnisti, etten muista nimeäsi. En muista myöskään, mihin päädyit. Mutta luulen, että olin ihminen, joka nautti suurista asioista. Juhlista, elämyksistä, sellaisesta. Tapahtumahetkellä tunne juoksi suonissani pitkin poikin niin, että minun teki mieli ravistaa toista hartioista ja huutaa: "Eikö ole mahtavaa!"
Minulle on tapahtunut jotain. Enää en koe asioita ilman että huomaisin, että nenääni kutittaa. Mietin etukäteen, tuntuuko minusta tänä iltana miltään.
En tiedä, mitä minulle on tapahtunut. Miksi My Fair Ladyn jälkeen kävelen ulos niin kuin kaupasta? Miksi oloni on valju, kun juttelen sen laulavan ruotsalaisen pyhimyksen kanssa, jonka levyä kuunnellessani olen ollut niin monenlainen, pehmeä ja tyly, rikkinäinen ja avoin. Miksi niin, kun tulen joulun alla hyvän kummini kanssa swing-konsertista. Hän hyrisee tyytyväisyyttään, enkä minä, niin kovasti kuin haluaisinkin, oikein tunne mitään.
Nykyään nautin sellaisista asioista kuin pikkuisesta, hupsun muotoisesta Päärynäautosta, joka kökötti koko viime talven kadulla taloni vieressä. Sen nimi on Päärynäauto siksi, että viime talvena sen yllä oli muhkea lumipeitto, enkä voinut vastustaa kiusausta kirjoittaa sen pakettiautonikkunaan PÄÄRYNÄ. Koska olin vähän hiprakassa ja koska auto oli niin pieni, en hahmottanut käytettävissä olevaa tilaa, ja lopulta siinä luki isoin kirjaimin PÄÄ ja paljon pienemmin RYNÄ. Se oli pitkä jakso ilman lumisateita. Katselin kirjaimia joka päivä ohi kulkiessani ja hihittelin vallankumouksellisuudelleni. PÄÄ-rynä. Miten kummallinen sana.
Kun olin ulkona tuottavan ystäväni kanssa - nautin myös siitä viinistä ja siitä seurasta - hän epäili, haluaisinko alkaa ystäväksi 17-vuotiaan itseni kanssa, jos tapaisin tämän nyt. "En varmasti", sanoin oitis. Nyt mietin, että olisin ehkä kuitenkin tunnistanut 17-vuotiaassa itsessäni 17-vuotiaan itseni ja nähnyt hänessä potentiaalia. Mutta kyky nauttia isoista asioista, katosiko sekin silloin, kun lakkasin olemasta kirkasotsainen ja turhantarkka?
Nautin siitä, että kävelen pakkasessa nappulat korvilla. Siitä, että tulen armaan sisareni luota. Siitä, että katsoimme hyvän Woody Allenin ja söimme paljon karamelleja. Että voin kuvitella olevani nyt ihan mitä vain. Että käytän pyryssä oman kokoni verran tilaa, jossa lumi ei voi juuri silloin olla. Minä nautin siitä, että Päärynäauto on tänään palannut kadulle. Eikö se kuitenkin ole jotain suurta?
