Anelma, Unelma

Kerrostaloni on viikonloppuhumalassa, sen yläpäässä heiluu. Pikkujouluja, rumputreenejä. Vuokratyhjiöni niiden keskellä makaa lamaantuneena ja kuuntelee.

Kulmia, joissa seinä ja katto kohtaavat, kohtia, joissa lattia nousee pystyyn. Ne musisoivat. Katon karheaa valkoista, joka nauraa puuskissa. Se on niin tyhjä. Vain kaksi kartiota siellä roikkumassa, niin kaukana toisistaan, että tuskin niistä on toisilleen valoiksi. "Anna mun soittaa!" Anna sen soittaa. Palovaroitin tekeytyy välinpitämättömäksi, mutta tiedän ettei se ole, sillä välillä se iskee silmää. 

Hissi alas ja hissi ylös. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat suuressa kaikukopassa.

Katto katsoo, kuka sitä kuuntelee. Minä vuoteessani, nenä punaisena niistämisestä ja posket kaikesta kuumasta teestä, kasvoillani hassahtaneen hymy.

Minä, mennyt ja tuleva

Aika on pitkä viiva, joka etenee vasemmalta oikealle. Länsimainen ihminen katsoo oikealle. Kuulin tämän jollain kurssilla. Luennoitsija antoi ymmärtää, että ajan hahmottaminen ympyränä on taantumuksellista ja totaalisesti poissa muodista. Istuin liikkumatta oman aikakäsitykseni kanssa. Se on ympyrä, jonka neljännekset ovat eri värisiä niin kuin päiväkerhon vuodenaikaympyrässä.

Toisen käsityksen mukaan aika on virta. Ihminen seisoo sen keskellä kasvot virtaussuuntaan päin ja katsoo aikaa, joka on ohittanut hänet. Tulevaisuus on selän takana, sitä voi vain arvailla.

Makasin kesällä, tummanvihreällä neljänneksellä, vanhoissa, pehmeiksi kuluneissa lakanoissa. Luin kolme novellia lemppariani Ali Smithiä, loput säästin myöhemmäksi. Yksi lukemistani oli nimeltään Writ. Siinä päähenkilö saa vieraakseen 14-vuotiaan itsensä ja yrittää olla tälle mukava aikuinen. Hän katsoo nuoremman aknea, tietäisi nyt kertoa, mitä sille tehdä. Hän tietäisi kertoa, keihin kannattaa luottaa, keiden matkaan lähteä. Hän tietäisi, mistä toisen ei tarvitsisi murehtia.

Minäkin katselen toisinaan itseäni nuorempana. Kukapa ei. Usein katselen itseäni epäonnistumassa. Joskus haluaisin olla siellä, kuiskata: unohdat pian! Myös: älä tee noin. Mutta mitä sitten olisin elänyt, mitä järkeillyt ja tunteillut? Olisinko edes tarpeeksi viisas neuvomaan nuorta itseäni, ellei nuori itseni olisi kompuroimalla tehnyt minusta nykyisenlaista? On itse koettava. Itkeminen on sisäisen nahan luomista, kauniimmaksi tulemista turvonneiden silmien takana. Siksi novellin minäkin komentaa pientä itseään vain syömään enemmän.

On helppoa katsoa taaksepäin. Harmittavan harvoin yritän kuunnella vanhempaa itseäni, minä länsimaalainen, kasvoni muka tulevaisuuteen kääntänyt. Niissä lakanoissa, saunan jäljiltä puhtaana kuin vastapesty vauva kapalossa, mietin, makoiliko 32-vuotias minä vieressäni. Tiesikö, mitä tehdä jaloilleni, mitä murheelleni, kykenemättä sanoa. Melkein tunsin, miten hän halusi kertoa jotain minun ja nuoremman itseni hänelle opettamaa.

Siinä minä lojuin, ja minun menneisyyteni ja minun tulevaisuuteni, ja nukahdimme sovussa. Ei aika ole viiva, ei se ole virta. Mennyt ei ole takanani, eikä se ole edessäni. Aika on ympyrä, mennyt kehällä, jota kierrän.

Ajattelin taas

Kiharaisen ystäväni perhe omistaa eläimiä. Heidän koiransa on Kenzo ja tuoksuu epäilemättä yhtä hyvältä kuin pullotettu brändi. Heidän hevosensa on Unia E, koska se tuli heille päivänä, jona Puola liittyi Euroopan unioniin. Heidän kissansa sukupuussa nimiä on nolla - puute, jonka korvatakseen perhe antoi kissalle kahdeksan nimeä.

Eläviä ja asioita nimetään, jotta niistä olisi helpompi puhua. Siksi Carl von Linné nimesi läjäpäin kasveja. Siksi minulla on kaljahousut ja Tiibet-neule, joka ei oikeasti ole Tiibetistä vaan Indiskasta. Elossa on yhä myös makkaratoppi, joka toisin kuin helposti voisi erehtyä luulemaan näyttää ihan kivalta, lukuun ottamatta sitä ikuista rasvatahraa, jonka eräs grillissä tirisevä makkara purskautti kesällä muutama vuosi sitten. (Ja sitten uninen rata-autoilija tuli ja osti sen ja kaksi sen rikostoveria aamupalakseen. Hah!) 

Maailmassa on niin paljon asioita, että on aika ymmärrettävää, että joskus jonkun nimi on kateissa. Silloin siitä tulee jutska, systeemi, hommahomma tai yksinkertaisesti asia. On hälyttävän paljon jutskia, joiden nimiä en ole koskaan kuullutkaan. 

Silloin kun asunnossani vielä oli sohva, makasin sen päällä ja ajattelin yhtä tuttua ihmistä. Tajusin pian, etten muistanut hänen nimeään. Näin hänet edessäni tyylikkäässä villakangastakissa leveä hymy kasvoillaan, kuulin hänen äänensä, sen hauskan puhetavan, muistin hänen työpaikkansa ja lomasuunnitelmansa, mutta en hänen nimeään. Tältäkö tuntuisi olla Kenzo? Ajatella jotain ilman että osasi nimetä sitä?

Olen joskus yrittänyt olla ajattelematta sanoja levätäkseni vähän. En ajattele, ajattelen, ja niin ajattelin taas. En tiedä olenko oikeastaan koskaan onnistunut. Ehkä vahingossa silloin, kun olen tullut herätetyksi kesken unen enkä hetkeen ole osannut sanoa toiselle mitään. Tuijottanut tyhmänä yläsängystä minut hereille ravistellutta varsajalkaista ystävääni, tulpat korvissa, kiitos meluisten huonetovereiden. Sitten nousin istumaan ja katsoin ympärilleni nukkuvassa dormissa, sain sanat takaisin ja nimesin makedonialaisiksi enkeleiksi ne kuusi puolialastonta miestä, jotka lojuivat valkoisissa lakanoissa. 

Toipilasaikaa

Olen toipilas. Maannut velttona sohvalla ja antanut kuumeen viedä voimat. Ajatellut asioita ja, niin kuin sanovat, kuunnellut itseäni. Olen toipilas nuhan jälkeen, ja Göteborgin.

Olen oksentanut kaupunkia ulos itsestäni sanoin ja kyynelin, niin kuin se olisi kivulias tauti, joka on laittanut kaiken sekaisin sisälläni. Oli alkeellinen virhe, etten tammikuussa pakatessani ottanut mukaan pientä päiväkirjaani, koska ajattelin sen vievän liian paljon tilaa. Samanlainen typerä pälkähdys kuin se, että hammasharja ei mahtuisi mukaan. Hankin hammasharjan, mutta päiväkirja odotti täällä nöyrästi, että tulisin patoutuneine tunteineni ja se voisi vastaanottaa kaiken sen sentimentaalisen pupun, jota koen tarvetta prosessoida. Se tarjoaa auliisti sivun toisensa perään ja näkee jo hädissään takakannen silmäkulmassaan. Tytölle tapahtui kaikenlaista!

Kuten eräänä torstai-iltana, kun hän osti ranskalaiselta ystävältään pullon punaviiniä ja lähti hippaamaan. Parken ei ollut paikkojen parhaimmistoa (päinvastoin pahimmasta päästä), mutta seura oli. Kun hän toivoi musiikkia, koko sali hiljeni ja tanssilattialla alettiin opettaa salsaa. Rytmien taas hieman muututtua hän innostui tanssimaan äärirajoillaan ja kellahti kumoon niin, että se poltetun näköinen jälki on yhä hänen selässään. Kun väsymys alkoi painaa, hän keräsi tavaransa ja lähti sakeaan räntäsateeseen kera saksalaisen ja varsajalkaisen ystävänsä. Kaupunki oli autio, eivätkä he Götaplatsenin suihkulähteellä voineet vastustaa kiusausta hypätä Poseidonin kanssa leikkimään. Sitten vihdoin hän painoi päänsä tyynyyn, vain nostaakseen sen siitä melko pian kello 9:45, varttia ennen ryhmätyötapaamista. Ja siellä hän istui, ihmeen kaupalla ajoissa, räpyttelyä hankaloittavat, puolikuivat piilolinssit silmissään, niiden alla kunnioitettavat, mustat pussit - ei siis raikkaimmassa kunnossa - tunteroisen kokoavan tapaamisen sijaan neljä tuntia ilman ruokaa, pullo eilistä vettä mukanaan, sinnitteli ja pohti motiivia ja teemaa kuin ruotsalainen: hitaasti. Tässä tämä yksi kerta spontaania selviytymistä. Jos se on sairautta, en ole ollenkaan varma, haluanko siitä eroon.

Niin, epäoikeudenmukaista edes alkaa puhua Göteborgista sairautena. Oikeammin sanottuna kävi kai pikemmin niin, että se lempi minut raskaaksi. Ensin voin todella huonosti, erityisesti aamut ovat vaikeita. Tietyt tuoksut vain pahentavat asiaa. Sitä on yhtäkkiä niin herkkä, ei saata kuunnella musiikkia itkemättä tai lukea Facebookia ahdistumatta, ei keskittyä asioihin kuin hetkeksi kerrallaan. Ottaa rauhallisesti, että kaikki varmasti menisi hyvin. Ja aika kuluu, ja lopulta, lopulta vielä synnytän ihmeellisen muiston, jota totta vie rakastan niin kuin kauneinta rakkauslasta. Hoidan sitä huolella, siitä tulee lapsi joka hymyilee ja puhuu, kiipeää syliin ja lohduttaa, kun olen surullinen. Ja minä tulen olemaan niin onnellinen että sain sen.

Päivän sanat

Odotimme ratikkaa. Kurssikaverini sanoi: "Minä rakastan kirjoja. Kirjat, elokuvat, musiikki - minun elämäni." Ärsyynnyin.

Hän oli juuri tiivistänyt suuren asian kolmeen sanaan, mikä välttämättä kuulosti liian ehdottomalta toisaalta-ihmisen korvaan. Hänen elämänsä tuntui koostuvan asioista, joista osasta minkäkin nautin, mutta kun fakta oli muovattu moiseksi kliseeksi, olin valmis sanoutumaan irti koko ajatuksesta. Ja sitten mietin, miksi itse en nauttinut niistä asioista enemmän. Kyllä, olin kateellinen ja katkera, lisäksi hapan, koska toinen puhui taukoamatta.

Ratikan ehdittyä Korsvägenille olin jo heittäytynyt lähes murheelliseksi. Itsensä markkinoimiselta kuulostava tiivistys tuntui tarpeettomalta, mutta minua häiritsi, että en itse olisi tiennyt millä sanoilla olisin kuvannut elämääni. Täytyihän sen olla suuri puute ihmisessä?

Myöhemmin kysyin pitkältä ystävältäni, osaisiko hän sanoa kolmea sanaansa. Hän mietti, mutta ei liian kauaa. Sitten hän sanoi kaksi kolmesta: rakkaus, hauskuus. No. Epäreilua. Eihän kukaan voisi sanoa parempaa sanaa kuin rakkaus. Sehän on ollut yksi kolmesta jo vuosituhansia. Sen toivoisi olevan yksi kolmesta kaikkien kohdalla. (Vilkaisin omaa elämääni. Öh.) Hauskuus puolestaan kuulosti kadehdittavalta sekin. Miten innostunut pitkä ystäväni on kaikesta, miten hänen velvollisuutensakin tuntuvat olevan mielekkäitä.

Yritin hataraa sommitelmaa omaksi kolmikokseni. Ohimoillani pyöri joitain pyrkyreitä, toiset ohjasin suoraan pois kuulematta perusteluja. Yksi jonottajista oli harmonia. Kuuntelin sitä jonkin aikaa, vaikka se sanana kuulosti helppouskoisten sössötykseltä, johon en välttämättä halunnut profiloitua. Kyllä, pitkät aamut ja teekuppi, oikea musiikki iltahämärässä... juosten syöminen, huonosti jos ollenkaan luetut muistiinpanot, huoneeni kaoottinen tila. Niin varmaan, harmonia hylätään. Entä sanat? Tykkään niistä. Tykkäänkö tarpeeksi voidakseni valita ne yhdeksi kolmesta?

Ohjasin ulos pyrkyrin toisensa jälkeen. Mokomia ideaaleja, kyllähän sellaisia oli helppo heiteillä. Totuus oli toinen asia. Toisaalta - oliko asioiden tämänhetkisellä tilalla niin merkitystä, jos tiesi, mihin kolmeen sanaan pyrki? Oliko silloin olosuhteiden vanki vai epäonnistuja, joka ei koskaan päässyt tavoitteisiinsa?

Epäonnistuneen määrittely-yritykseni jälkeen haluaisin lopulta vetää henkselit yli ajatuksen, jonka mukaan vain tietyin ansioin voi sanoa elämänsä koostuvan mistä nyt ikinä haluaakin sanoa elämänsä koostuvan. Tärkeämpää lienee intohimoinen suhtautuminen.

Ja sitten rehellisesti. Ystävät! Elämäni koostuu tällä hetkellä kokemisesta, hämmennyksestä ja pakkomielteisestä analysoinnista.

Mieluummin tunteilin

Siitä on jo kaksi viikkoa, kun hyvästelin saksalaisen ystäväni. Kuukausi sitten istuimme teellä seinustalla ja teeskentelimme että oli kevät, sillä aurinko paistoi siihen suojaiseen paikkaan niin, että meidän oli avattava fleecetakit. Hän kertoi, että toivoi näkevänsä edes vähän kevättä ennen lähtöään. Kun kävelimme ympäriinsä, katselimme toiveikkaina tienvarsia.

Huomasin tekeväni mielessäni ruotsalaista ryhmätyötä: pureskelevani jo puremaani pähkinää.

Päivää ennen lähtöään hän kiikutti ylös sen, mitä ei pakannut mukaansa: jääkaapin sisällön, sateenvarjon, huonekasvin ja kirjekuoria. Teimme lounasta ja mietin ääneen, miten vaihdossa on inhottavaa. Vain viisi kuukautta hienojen ihmisten kanssa tässä kaupungissa, osa siitä on pakko istua ja lukea. Teen sen aina rauhattomasti, sillä haluan hyödyntää enkä jäädä paitsi, haluan kokea enkä lukea. Viiden kuukauden jälkeen emme enää koskaan saavuta samaa.

Ajattelin, että saksalainen ystäväni ehkä piti minua hitusen naivina, kun hän vastasi: "Niin, sillä lailla minä elän." Sillä puolen vuoden päästä hän on taas kerran toisessa maassa, tapaa lisää hienoja ihmisiä ja jättää heidät jonkin ajan kuluttua. Tuskin tunteilee turhia, eihän niin tehdä.

Kun harjasin hampaitani, mieleeni hiipi toinen ajatus, se, miten olen tavannut juuri nämä hienot ihmiset. Niin kuin aina, kun pohtii jo aikaisemmin pohtimaansa, seuraava ajatus kiinnittyy ketjuun ennen kuin edellisen on ehtinyt ajatella valmiiksi. Ajattelin: Jos en olisi tavannut näitä ihmisiä, olisin tavannut toisia. Yhtä hyvin voisin kuvitella niitä hienoja ihmisiä, joita en kaikkien näiden vuosien aikana ole tavannut. Jösses. Niitä on paljon.

Kysyin pitkältä ystävältäni, ajatteleeko hän joskus, miten loistavaa, että juuri hän ja juuri nämä ihmiset tapasivat. Hän tuntui ajattelevan, että sellainen on turhaa. "Sen ajatuksen kanssa voi mennä niin pitkälle. Ajattele jos vanhempasi eivät koskaan olisi tavanneet." Niin niin, olin kuullut tämänkin. Mutta en halunnut liiaksi järkeillä. Mieluummin tunteilin. Ja jos olisin kirjoittanut tämän kaiken ylös pari viikkoa sitten, järkeä tuskin olisi mukana vähääkään. Silloin mietin taas, miksi arvostamme järkeä enemmän kuin tunteita. Miksi tunteellisuuden pitäisi olla lapsekasta? Miksi häntä, joka näyttää aina tunteensa avoimesti, helposti pidetään yksinkertaisena? Eikö ole luonnotonta yrittää hallita tunteitaan, näyttää jotain muuta kuin sen, mikä on totta?

Mjaa. Onhan elämä mukavampaa, kun kaikki eivät ala kiukutella kassajonossa. Tai kun aivan koko ajan ei tarvitse vetää hernettä nenäänsä toisten tunteenpurkauksista. Tai kun kaikki eivät tiedä, mitä ajattelemme. "Älä huoli", sanoi pitkä ystäväni, kun tahtomattani itkin, "tiedän että ihminen koostuu useammasta kerroksesta."

Järjellä ajatellen tiedän, tietysti, että epätodellista vaihtoelämää ei voi elää jatkuvasti. Tiedän, miten nopeasti muisto muuttuu haikeasta hienoksi ja kävelen Hämeenkadulla kumpparit jalassa enkä ajattele, että ostin ne Göteborgista. Niin käy, niin on käynyt ennenkin.

Lähestyin saksalaisen ystäväni ovea ja avasin sen. Huone oli tyhjä. Kuivasin lattialla olevan lätäkön, joka oli sulanut pakastimesta. Käärin kaksi pientä mattoa kainalooni. Suljin oven ja kävelin toimistoon palauttamaan avaimen, ja ajattelin niitä kukkia, jotka näin aamulla tien varressa.

Uinua ja elää, ja uinua

Että voisin hullaantua nukkumiseen, niin kuin Philip hullaantui löylyyn ja saunoo joka päivä jo toista viikkoa. Kiirehtiä kotiin jo alkuillasta, että voisin uinua kauan ja rauhassa.

Pohdimme luennolla Elmer Diktoniuksen runoa, jonka nimi on Havets hand. Minusta se kuvaa elämää, minusta onnelliset hylyt ovat kuolevia ihmisiä. Emmekö me kaikki ole, olimme sitten kuolevia tai emme, enemmän tai vähemmän hylkyjä? Siinä rauhallisessa olotilassani tunsin, miten luentosalikin oli merta. Se keinutti minua rauhallisesti, vähän kuin lepytellen, sillä hiljattain se huuhtoi minut karille. Hengitin syvään, niin kuin merikin.

Minä vain nukuin hyvin, ja herätessäni halusin kulkea ryhdikkäästi. Olin kävelevä mobile. Vähän maanpinnan yläpuolella, niin että kaikki jäsenet laskeutuivat oikeille paikoilleen luonnollisesti. Bussi oli myöhässä, ja tiesin että minäkin tulisin olemaan, mutta ei se mitään. Istuin luentosalissa, eikä tuoli pöydän ääressä tuntunut ollenkaan epämukavalta. Yhtäkkiä nostin käteni ja puhuin.

Luennolta lähdin kirjastoon toiselle puolelle kaupunkia. Istuin bussissa ja mietin, että jos kuolisin nyt, kuolisin minäkin onnellisena. Jos taas en olisi onnellinen, ehkei tuntuisi pahalta kuolla. Mieleeni tuli Göteborgin kaupunginteatterin mainos, jonka kiinnitin keittiönkaapin oveen. Siinä lukee: "Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva." (Masentavaa, mutta vaaleaa pintaa on huoneessa liikaa.) Niin kuin ne onnelliset hylyt, jotka lakkaavat elämästä, jotka meri tuudittaa rauhalliseen poukamaan... En minäkään halua kuolla. Elän vieläpä mielelläni. Joskus olemassa oleminen vain tuntuu merkilliseltä, niin yhdentekevältä. Silloin erityisesti ymmärrän, miksi Mummu sanoo että hänelle alkaisi riittää.

Mutta ollessani olemassa minun pitäisi kyllä tehdä oloni mukavaksi. Elää enemmän näitä päiviä, jolloin harmaa, lehdetön esikaupunkialue näyttää kauniilta ja bussimatka tuntuu pehmeältä. Uida meressä rauhallisemmin vedoin ja istua välillä luodolla. Pikkukaloja vatsassa.

On hengitettävä

Istun pöytäni ääressä huopaan kääriytyneenä. Räntäsateen läpi huomasin, että ikkunat, joihin olen monena päivänä tuijottanut, kuuluvat hammashoitolalle. Ymmärsin sen, kun huomasin sisällä samanlaiset varusteet ja kaljun kuin omalla hammaslääkärilläni oli. Viisaudenhampaani tekee tietään niin, että joudun välillä irvistämään.

Ajattelen ystäviäni ja sitä, miten monia ihmisiä tapaamme ja miten monia heistä tulkitsemme ja ymmärrämme väärin.

On olemassa eleitä ja käyttäytymistä, epäsuoraa palautetta, josta pitäisi ymmärtää tehdä johtopäätöksiä. Miten voimme tulkita sitä oikein, kun sanojakin on joskus hankalaa ymmärtää? Innoissamme kaadamme kahvia emmekä huomaa, että toisten mitta tulee täyteen nopeammin. Kahvi polttaa, he suuttuvat ja lähtevät pois. Kahvikupit ovat niin pieniä... Tuletko takaisin, jos ensi kerralla laitan teetä?

On ihmisiä, jotka ovat hyviä antamaan hyviä ensivaikutelmia. Osaavat puhua sujuvasti, kysyä oikeita asioita ja kommentoida kaikkea. Kun olen päässyt eteiseen ja viihdyn, haluaisin ostaa koko talon ja heti sittenkin, vaikka todellisuudessa porstuan perusteella kokonaisuudesta ei voi sanoa yhtään mitään varmaa.

Huoleton ystäväni murjaisi kerran: "Kasvattakaa ihmiset joku kuori." Kun pienenä telmin ja riitelin siskon kanssa, äidillä oli tapana sanoa: "Ei tupata jos ei tykätä." Se on ollut parhaita neuvoja elämässäni, ehkä minun kuoreni. Mutta jos kaikki ajattelisivat niin, maailmassa olisi varmasti monta pariskuntaa vähemmän. On hengitettävä, että henki voisi salpautua.

Kaikki eivät ole kovia simpukoita. Kun tarpeeksi monta kertaa saa turpaansa, kasvot muuttuvat. Tuleeko niistä sitten ymmärtäväiset vai mustelmaiset?

Mietin näitä sateisina päivinä, jolloin hauaisin mennä jonnekin asumaan. Mutta en minne tahansa. En siihen taloon, jota vähän katselin, sillä siinä talossa seinillä ei ollut korvia ollenkaan.

Identiteetti-insidentti

SGS. Stiftelsen Göteborgs Studentbostäder. Astuin sisään paikallistoimistoon ja kahden minuutin päästä ulos kolme tarraa taskussani. Yhdessä nimeni, toisessa myös, ja kolmannessa "Ej reklam". Hyvästi, G. Mauri, se oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti. Nyt täällä asuu Marja.

Tarrojen lisäksi luin tänään huomisen luennolle Christian Lenemarkin artikkelin Författaren online. Se käsittelee sitä, miten kirjailijat käyttävät blogia välineenä identiteettinsä ja tavaramerkkinsä rakentamisessa. Aloin ajatella, niin kuin aina alan ajatella jotain muuta kuin tekstiä edessäni, omaa blogiani.

Nythän on niin, että olen saattanut antaa istestäni väärän kuvan. Olen ensimmäisenä yliopistosyksynäni juossut läpi kampusalueen ja huutanut siskoa saavuttaakseni hänet. Olen tanssinut yksin tyhjällä lattialla, ja aion tehdä sen suureleisesti vastakin, aina kun soittavat The Arkin Echo Chamberin. Kun nousin vaihtaribussiin Göteborg-Landvetterillä, huusin kovaan ääneen "HEJ!" - tervehdys johon kukaan ei vastannut, enkä usko että se johtui kielimuurista. Yritän sanoa, että kyllä minulla kai on itsevarmuutta, toisin kuin vastikään väitin.

Toisaalta ennen kuin astuin paikallistoimistoon, hiippailin roskapussin kanssa ympäri asuinaluetta jätetilaa etsien ja toivoin, että olisin näkymätön. Etenkin kun pussini oli läpinäkyvä ja sisälsi varmasti väärin lajiteltua materiaalia. Yritän sanoa, että jos identiteetti koostuu palasista ja on jatkuvassa muutoksessa, kuten nykyään sanovat, olen ja saan valita olevani juuri siinä suhteessa kuin haluan sekä itsevarma että epävarma.

Miten helpottava ajatus. Miten yksinkertainen voin olla, kun en ole aiemmin tietoisesti soveltanut sitä. Miksi tönin itseäni käyttäytymään niin kuin minun odotetaan käyttäytyvän? Joskus on toki pakko olla reipas, tunnollinen ja mitä muita adjektiiveja kirjoitinkaan työhakemukseen. Pakko olla rohkaiseva leirinjohtaja, kun vettä sataa viidettä päivää ja leiriläisiä alkaa kiristää jatkuva märän villasukan haju. Mutta toisina päivinä, varsinkin täällä missä tapaan paljon uusia ihmisiä, voin olla hiljaa ja vaikka ujostella, eikä kukaan kysy mikä minua vaivaa.

No. Minähän se eniten itseltäni odotan. Tönin itseäni olemaan sellainen kuin haluaisin. Kun en viihdy itseni kanssa, olen hiljaa tai tiuskin. Ja lopulta on ihan mukavaa, että joku kysyy, mikä minua oikein vaivaa.

Ei kovin huomaavaista

Istuin kuluneella viikolla yliopiston kirjastossa. Luin, miten muinaiset arvonsa tuntevat kreikkalaiset eivät mielellään itse lukeneet. Lukemisessa oli heidän mielestään kyse vallankäytöstä: tekstin kirjoittaja vie lukijan aikaa ja käyttää häntä välineenä ajatustensa levittämiseen. Ei kovin huomaavaista, ja siksi Sokrates ei kirjoittanut.

Sitten kuvioon tuli kolme häiriötekijää. Yksi blondi ja kaksi ristiveristä. Olisin voinut etsiä hiljaisen lukusalin, mutta takamukseni istui loistavasti hyvänmuotoiseen, punaiseen nojatuoliin, enkä halunnut nousta. Niinpä annoin itseni tulla häirityksi, lukea samaa lausetta yhä uudestaan, kun parin pöydän päässä istuvat tyttäret puhuivat kovaan ääneen kissoistaan. Tyttö vieressäni huokaili turhautuneena. Toiset sulloivat korviinsa mp3-kuulokkeita. Sokrateen hengessä ajattelin, että keskusteleminen on aina hyvästä, ja kaivoin omat tulppani esiin.

Kreikkalaisen poikarakkauden lisäksi mietin, eivätkö kissaihmiset ymmärtäneet häiritsevänsä muita. Vai eivätkö he välittäneet siitä? Eikö heitä häirinnyt se, että kaikki kuulivat heidän asiansa? Millaisia ihmisiä he oikein olivat?

Itsevarmoja, ainakin sillä hetkellä ja siinä seurassa. Välinpitämättömiä. Heitä ei kiinnostanut, mitä muut ajattelivat heidän rupattelustaan tai ripuloivista pennuistaan. Suunsa avatessaan he tuskin miettivät, mitä voivat sanoa ja millaisen kuvan muut heistä saisivat.

Minulla ei ole sellaista itsevarmuutta. Ensimmäisellä kirjallisuustieteen luennolla täällä esittelimme itsemme, ja kaksi tyttöä sanoi haluavansa kirjailijaksi. Jos minä haluaisin kirjailijaksi, en uskaltaisi kertoa sitä kenellekään. Pelkäisin, että minulle naurettaisiin, sillä eihän kenestä tahansa tule kirjailijaa. Nolostuisin naiviuttani, jos suunnitelma ei toimisi. Ja miten ihmiset lukisivat tekstejäni? On paljon helpompaa sanoa haluavansa vaikka opettajaksi. Tai jopa lakimieheksi, luulisin. Niiden tyttöjen täytyy todella uskoa itseensä.

Mutta ei minulla ei ole myöskään sellaista välinpitämättömyyttä tässä suhteessa. Jos joudun puhumaan puhelimeen junassa, yritän lopettaa, ja jos kuuntelen ämppäriä, säädän äänenvoimakkuuden niin, ettei musiikki varmasti kuulu vieressä istuvalle.

Ehkä vähän säikkyä. Mutta en halua vahingossakaan olla kuin se tyttö, joka torstaina seisoi takanani Junipin keikalla. Hän piti ystävälleen esitelmän José Gonzálezin ihanasta äänestä antamatta sille äänelle lopulta ollenkaan tilaa. Vaihdoin paikkaa.

Kirjastossa kukaan ei kuitenkaan tehnyt asialle mitään. Istuimme ja ärsyynnyimme. Ennen kuin lähtivät lounaalle, kissanaiset päättivät hetken vielä ahertaa ryhmätyönsä parissa. Yksi luki kysymyksen. Toinen pohti asiaa hetken ja kysyi sitten: "Alltså vad betyder 'ambivalens' egentligen?" Ah, voisin tällä parin tunnin kokemuksella kertoa.

Ingår påtår?

Katsoin eilen peiliin aamulla kello kahdeksan. Olin viettänyt Göteborgissa kuusi päivää, joista viitenä olin nauttinut muun muassa olutta, joskin maltillisesti. Liian lyhyitä yöunia, upeat rypyt silmien alla. Katkaisuhoito hamppuvoiteesta ei ole tehnyt hyvää käsilleni, jotka halkeilevat pakkasella. Katkaisin kiireessä yhden ylikasvaneista kynsistäni. Myös varpaankynnet ovat liian pitkät, kengät alkavat tuntua epämukavilta.

Kaksi ja puoli tuntia sitten olin katsellut miten aamuratikka liukui pehmeästi editseni. Suuntavaistoni oli vielä jokseenkin sekaisin kaikista uusista kaduista, joten en edes ymmärtänyt pinkaista ajoissa juoksuun ehtiäkseni pysäkille. Nästa, 24 minuter. Päätin lähteä kävelemään kohti asemaa, äidin heristävä sormi kuvana mielessäni.

Kadut olivat autiot lukuun ottamatta muutamia takseja. Oli viileää. Jäin pysäkille, jolle seuraava ratikka tulisi kuuden minuutin kuluttua. Se natisi. Asemalla kipitin pysäkille, läge J, ja siristin silmiäni nähdäkseni paremmin. Nästa, 28 minuter.

Kun vihdoin astuin pois bussista oikealla pysäkillä nukahdettuani kyydissä ainakin kolme kertaa, päätin, etten enää halua kokea moista kotimatkaa. Päätin, että minun pitäisi ajatella vähän järkevämmin, ymmärtää myös kehorukkaani ja ehkä tulla joskus kotiin ennen kuin on aivan pakko. Huomenna voisin lukea joitain niistä yli sadasta sivusta, jotka pitäisi lukea tiistain luennolle. Päätin myös valvoa kahdeksaan ja pestä pyykkiä, kun olin aiemmin onnistunut varaamaan pyykkivuoron pitkälle elektronisoidusti. Nettailin silmä kädessä. Kahdeksalta kömysin alas ja luetin avaimen tunnistimessa. Obs! Et ole varannut pyykkivuoroa. Trevligt.

Tänään heräsin yhdeltätoista ja menin luistelemaan Hedeniin. Luistelimme letkassa, pareittain ja joitain pystyssä pitäen. Kreikkalainen ystäväni, joka oli ensi kertaa jäällä, kaatui vain kuusi kertaa. Sitten menimme fikalle Avenylle, missä tapasin saksalaisen pojan joka opiskelee lääketiedettä ruotsiksi ja jäi seurakseni, kun yhä vain yritin tehdä selvää maailman täyttävimmästä briejuustolla ja salamilla varustetusta täysjyväsämpylästä, jonka kanssa join kaksi kuppia kuumaa Ceylon-teetä (påtår ingår). Voiko olla täydellisempää!

Tulin kotiin seitsemältä ja avasin tietokoneen. Friend requests, event invitations, group invitations, messages. Luinko tänään? En. Göteborg jag älskar dig.

Mitä tiedämme G. Maurista

Ovessa luki G. Mauri. 225, kyllä. Kuuntelin ensin, kuuluiko sisältä elonmerkkejä. Oli hiljaista. Sitten työnsin avaimen rohkeasti lukkoon. Ei kääntynyt. Koitin toista. Se antoi toivoa. Pelkäsin, että jos käännän avainta yhtään enempää, se katkeaa, ja siinä sitä sitten ollaan, konnalle kävi nolosti, mutta ei hän suinkaan tyhjin käsin käytävällä seissyt, vaan ison, kuraisen matkalaukun ja makuunsa liian maskuliinisen läppärirepun kera. Noloa.

Onneksi ei sentään. Ovi aukesi ja paljasti takaansa ei solua kuten G. Maurin takia olin jo alkanut ymmärtää, vaan näppärän, vieläpä tyhjän yksiön. En tiennyt oliko asumismuoto helpotus vai pettymys, mutta sisään minä menin ja tilkitsin oven perässäni. Ajatus G. Maurista palaamassa entiseen asuntoonsa, kun minä olen vetämässä ylleni yötamineita, ei houkutellut.

G. Maurin nimi lukee myös postilaatikossani. Hän on kerännyt minulle sinne pienehköä mainosvuorta arviolta kuukauden verran. Mutta mitä tiedämme G. Maurista?

Hän jätti jälkeensä aimo todistusaineiston. Rahattomana vaihto-opiskelijana kiitän tietysti joka murusesta ja pölypallerosta, myös siitä likaisesta, vihreästä superpallosta, joka oli pöydänlaatikossa. G. Mauri on, jos ei sentään mauri, niin ainakin tummakarvainen. Hän ei ilmeisesti koskaan omistanut imuria vaan kihvelöi pölyt. Veikkaan myös, että hän on tyttö. Tavallaan harmi nimen kannalta, mutta laatikkoon jätetyt geelikynät sateenkaaren sävyissä ja saman väriskaalan paperiliittimet ja nastat puhuvat sen puolesta. Myös pinkit sifonkiverhot poistin ensi tilassa, koska minulla oli siihen varaa: yläkaapista löytyi kaksien ummehtuneiden lakanoiden lisäksi Ikean valkoiset verhot, joihin on kirjailtu vaaleansinisin ristipistoin kukkien nimiä ruotsiksi. Odotan innolla itse ansaitsemaani leimaa.

Myös G. Maurin järjestys sai muuttua. Pyörittelin huonekaluja yhdeksässätoista neliössä niin, että niistä tuli hyvä kokonaisuus. Ymmärsin vihdoin, miten liettä käytetään, ja kun Internetkin yllättäen alkoi toimia, aloin tuntea oloni jokseenkin kotoisaksi. Peittokin näyttää hyvänlaatuiselta ja ruokailuvälineitä on enemmän kuin mahtuu suuhun. Vessa oli moitteettomassa kunnossa, ei tarvinnut juosta edes suihkuverhokaupoille.

Loppujen lopuksi ajattelen täällä Mauria suurella lämmöllä.

Takapihalla

Jouduin tänään ajamaan autoa. Teen sitä todella harvoin. Mummu ja autokoulu ovat opettaneet minut pelkäämään liukasta, vesiliirtoa, pehmeitä tienreunoja, laskevaa aurinkoa (itse lisäsin: nousevaa aurinkoa), radiota, rekkoja, etenkin yhdistelmärekkoja, auroja, rattijuoppoja ja kaikkea muuta tien läheisyydessä liikkuvaa. Jokaisella taajaman ulkopuolelle tehdyllä automatkalla ajattelen hirvikolaria. Aina kun vastaan tulee rekka, puristan mielessäni ratista lujemmin, etten ohjaisi rekan alle.

Minulla ei ole fobiaa eikä autoa. Suoriuduin äidin autonkuljettajana kohtuullisesti. Kaupassa en muistanut punnita kukkakaalia. Kotona tein perunamuusia ja isän toivomuksesta kunnon lihaisaa uunimakkaraa (miesruokaa). Viillotin makkarat ja muistin yhtäkkiä, miten joskus partiossa viilsimme toisillemme salaviestejä makkaraan. Ne paljastuivat vasta, kun makkara alkoi nauraa. Mietin, että jos joskus rakastuisin makkaramieheen - mikä ihana ajatus - kosisin häntä sellaisella makkaralla. Ennen kuin ajatukseni ehtivät kunnolla hairahtua bratvurstin ympärille pujotettuun sormukseen, työnsin makkarat uuniin ja oven kiinni.

Illalla isä aiheutti muoviastioiden vyöryn yläkaapista lattialle. Hänen mielestään niitä on aivan liikaa, aivan väärässä paikassa. Nostelin Tupperware-kansia ja mietin niitä kutsuja, joilla olin ollut mukana. Mitä muovin juhlaa. Sitten käsiini osui se kannu, josta joimme pienenä laimennettua mehua. Olimme retkellä takapihalla sen ja Digestive-keksien kanssa. Ja silloin kun oli puutarhajuhlat, kaikilla tytöillä oli ruudullinen kesämekko. Äiti kuuli tapahtuman yläkertaan ilmastointikanavan kautta ja tuli huomauttamaan, että yläkaappiin voi sijoittaa ainoastaan muoviastiat, koska ne eivät mene rikki. Kerran pienenä heräsin ja tuliaisina saatu rannekello lojui rikkinäisenä vieressäni. Sen jälkeen en enää nukkunut kellojen kanssa.

Mietin, miksi muistan äidin ja isän kaikkien nykyisten ja entisten autojen rekisteritunnukset, mutta joudun yhä vuoden jälkeen vähän miettimään, ennen kuin kirjoitan oman postinumeroni.