Ei kovin huomaavaista

Istuin kuluneella viikolla yliopiston kirjastossa. Luin, miten muinaiset arvonsa tuntevat kreikkalaiset eivät mielellään itse lukeneet. Lukemisessa oli heidän mielestään kyse vallankäytöstä: tekstin kirjoittaja vie lukijan aikaa ja käyttää häntä välineenä ajatustensa levittämiseen. Ei kovin huomaavaista, ja siksi Sokrates ei kirjoittanut.

Sitten kuvioon tuli kolme häiriötekijää. Yksi blondi ja kaksi ristiveristä. Olisin voinut etsiä hiljaisen lukusalin, mutta takamukseni istui loistavasti hyvänmuotoiseen, punaiseen nojatuoliin, enkä halunnut nousta. Niinpä annoin itseni tulla häirityksi, lukea samaa lausetta yhä uudestaan, kun parin pöydän päässä istuvat tyttäret puhuivat kovaan ääneen kissoistaan. Tyttö vieressäni huokaili turhautuneena. Toiset sulloivat korviinsa mp3-kuulokkeita. Sokrateen hengessä ajattelin, että keskusteleminen on aina hyvästä, ja kaivoin omat tulppani esiin.

Kreikkalaisen poikarakkauden lisäksi mietin, eivätkö kissaihmiset ymmärtäneet häiritsevänsä muita. Vai eivätkö he välittäneet siitä? Eikö heitä häirinnyt se, että kaikki kuulivat heidän asiansa? Millaisia ihmisiä he oikein olivat?

Itsevarmoja, ainakin sillä hetkellä ja siinä seurassa. Välinpitämättömiä. Heitä ei kiinnostanut, mitä muut ajattelivat heidän rupattelustaan tai ripuloivista pennuistaan. Suunsa avatessaan he tuskin miettivät, mitä voivat sanoa ja millaisen kuvan muut heistä saisivat.

Minulla ei ole sellaista itsevarmuutta. Ensimmäisellä kirjallisuustieteen luennolla täällä esittelimme itsemme, ja kaksi tyttöä sanoi haluavansa kirjailijaksi. Jos minä haluaisin kirjailijaksi, en uskaltaisi kertoa sitä kenellekään. Pelkäisin, että minulle naurettaisiin, sillä eihän kenestä tahansa tule kirjailijaa. Nolostuisin naiviuttani, jos suunnitelma ei toimisi. Ja miten ihmiset lukisivat tekstejäni? On paljon helpompaa sanoa haluavansa vaikka opettajaksi. Tai jopa lakimieheksi, luulisin. Niiden tyttöjen täytyy todella uskoa itseensä.

Mutta ei minulla ei ole myöskään sellaista välinpitämättömyyttä tässä suhteessa. Jos joudun puhumaan puhelimeen junassa, yritän lopettaa, ja jos kuuntelen ämppäriä, säädän äänenvoimakkuuden niin, ettei musiikki varmasti kuulu vieressä istuvalle.

Ehkä vähän säikkyä. Mutta en halua vahingossakaan olla kuin se tyttö, joka torstaina seisoi takanani Junipin keikalla. Hän piti ystävälleen esitelmän José Gonzálezin ihanasta äänestä antamatta sille äänelle lopulta ollenkaan tilaa. Vaihdoin paikkaa.

Kirjastossa kukaan ei kuitenkaan tehnyt asialle mitään. Istuimme ja ärsyynnyimme. Ennen kuin lähtivät lounaalle, kissanaiset päättivät hetken vielä ahertaa ryhmätyönsä parissa. Yksi luki kysymyksen. Toinen pohti asiaa hetken ja kysyi sitten: "Alltså vad betyder 'ambivalens' egentligen?" Ah, voisin tällä parin tunnin kokemuksella kertoa.

Ingår påtår?

Katsoin eilen peiliin aamulla kello kahdeksan. Olin viettänyt Göteborgissa kuusi päivää, joista viitenä olin nauttinut muun muassa olutta, joskin maltillisesti. Liian lyhyitä yöunia, upeat rypyt silmien alla. Katkaisuhoito hamppuvoiteesta ei ole tehnyt hyvää käsilleni, jotka halkeilevat pakkasella. Katkaisin kiireessä yhden ylikasvaneista kynsistäni. Myös varpaankynnet ovat liian pitkät, kengät alkavat tuntua epämukavilta.

Kaksi ja puoli tuntia sitten olin katsellut miten aamuratikka liukui pehmeästi editseni. Suuntavaistoni oli vielä jokseenkin sekaisin kaikista uusista kaduista, joten en edes ymmärtänyt pinkaista ajoissa juoksuun ehtiäkseni pysäkille. Nästa, 24 minuter. Päätin lähteä kävelemään kohti asemaa, äidin heristävä sormi kuvana mielessäni.

Kadut olivat autiot lukuun ottamatta muutamia takseja. Oli viileää. Jäin pysäkille, jolle seuraava ratikka tulisi kuuden minuutin kuluttua. Se natisi. Asemalla kipitin pysäkille, läge J, ja siristin silmiäni nähdäkseni paremmin. Nästa, 28 minuter.

Kun vihdoin astuin pois bussista oikealla pysäkillä nukahdettuani kyydissä ainakin kolme kertaa, päätin, etten enää halua kokea moista kotimatkaa. Päätin, että minun pitäisi ajatella vähän järkevämmin, ymmärtää myös kehorukkaani ja ehkä tulla joskus kotiin ennen kuin on aivan pakko. Huomenna voisin lukea joitain niistä yli sadasta sivusta, jotka pitäisi lukea tiistain luennolle. Päätin myös valvoa kahdeksaan ja pestä pyykkiä, kun olin aiemmin onnistunut varaamaan pyykkivuoron pitkälle elektronisoidusti. Nettailin silmä kädessä. Kahdeksalta kömysin alas ja luetin avaimen tunnistimessa. Obs! Et ole varannut pyykkivuoroa. Trevligt.

Tänään heräsin yhdeltätoista ja menin luistelemaan Hedeniin. Luistelimme letkassa, pareittain ja joitain pystyssä pitäen. Kreikkalainen ystäväni, joka oli ensi kertaa jäällä, kaatui vain kuusi kertaa. Sitten menimme fikalle Avenylle, missä tapasin saksalaisen pojan joka opiskelee lääketiedettä ruotsiksi ja jäi seurakseni, kun yhä vain yritin tehdä selvää maailman täyttävimmästä briejuustolla ja salamilla varustetusta täysjyväsämpylästä, jonka kanssa join kaksi kuppia kuumaa Ceylon-teetä (påtår ingår). Voiko olla täydellisempää!

Tulin kotiin seitsemältä ja avasin tietokoneen. Friend requests, event invitations, group invitations, messages. Luinko tänään? En. Göteborg jag älskar dig.

Mitä tiedämme G. Maurista

Ovessa luki G. Mauri. 225, kyllä. Kuuntelin ensin, kuuluiko sisältä elonmerkkejä. Oli hiljaista. Sitten työnsin avaimen rohkeasti lukkoon. Ei kääntynyt. Koitin toista. Se antoi toivoa. Pelkäsin, että jos käännän avainta yhtään enempää, se katkeaa, ja siinä sitä sitten ollaan, konnalle kävi nolosti, mutta ei hän suinkaan tyhjin käsin käytävällä seissyt, vaan ison, kuraisen matkalaukun ja makuunsa liian maskuliinisen läppärirepun kera. Noloa.

Onneksi ei sentään. Ovi aukesi ja paljasti takaansa ei solua kuten G. Maurin takia olin jo alkanut ymmärtää, vaan näppärän, vieläpä tyhjän yksiön. En tiennyt oliko asumismuoto helpotus vai pettymys, mutta sisään minä menin ja tilkitsin oven perässäni. Ajatus G. Maurista palaamassa entiseen asuntoonsa, kun minä olen vetämässä ylleni yötamineita, ei houkutellut.

G. Maurin nimi lukee myös postilaatikossani. Hän on kerännyt minulle sinne pienehköä mainosvuorta arviolta kuukauden verran. Mutta mitä tiedämme G. Maurista?

Hän jätti jälkeensä aimo todistusaineiston. Rahattomana vaihto-opiskelijana kiitän tietysti joka murusesta ja pölypallerosta, myös siitä likaisesta, vihreästä superpallosta, joka oli pöydänlaatikossa. G. Mauri on, jos ei sentään mauri, niin ainakin tummakarvainen. Hän ei ilmeisesti koskaan omistanut imuria vaan kihvelöi pölyt. Veikkaan myös, että hän on tyttö. Tavallaan harmi nimen kannalta, mutta laatikkoon jätetyt geelikynät sateenkaaren sävyissä ja saman väriskaalan paperiliittimet ja nastat puhuvat sen puolesta. Myös pinkit sifonkiverhot poistin ensi tilassa, koska minulla oli siihen varaa: yläkaapista löytyi kaksien ummehtuneiden lakanoiden lisäksi Ikean valkoiset verhot, joihin on kirjailtu vaaleansinisin ristipistoin kukkien nimiä ruotsiksi. Odotan innolla itse ansaitsemaani leimaa.

Myös G. Maurin järjestys sai muuttua. Pyörittelin huonekaluja yhdeksässätoista neliössä niin, että niistä tuli hyvä kokonaisuus. Ymmärsin vihdoin, miten liettä käytetään, ja kun Internetkin yllättäen alkoi toimia, aloin tuntea oloni jokseenkin kotoisaksi. Peittokin näyttää hyvänlaatuiselta ja ruokailuvälineitä on enemmän kuin mahtuu suuhun. Vessa oli moitteettomassa kunnossa, ei tarvinnut juosta edes suihkuverhokaupoille.

Loppujen lopuksi ajattelen täällä Mauria suurella lämmöllä.

Takapihalla

Jouduin tänään ajamaan autoa. Teen sitä todella harvoin. Mummu ja autokoulu ovat opettaneet minut pelkäämään liukasta, vesiliirtoa, pehmeitä tienreunoja, laskevaa aurinkoa (itse lisäsin: nousevaa aurinkoa), radiota, rekkoja, etenkin yhdistelmärekkoja, auroja, rattijuoppoja ja kaikkea muuta tien läheisyydessä liikkuvaa. Jokaisella taajaman ulkopuolelle tehdyllä automatkalla ajattelen hirvikolaria. Aina kun vastaan tulee rekka, puristan mielessäni ratista lujemmin, etten ohjaisi rekan alle.

Minulla ei ole fobiaa eikä autoa. Suoriuduin äidin autonkuljettajana kohtuullisesti. Kaupassa en muistanut punnita kukkakaalia. Kotona tein perunamuusia ja isän toivomuksesta kunnon lihaisaa uunimakkaraa (miesruokaa). Viillotin makkarat ja muistin yhtäkkiä, miten joskus partiossa viilsimme toisillemme salaviestejä makkaraan. Ne paljastuivat vasta, kun makkara alkoi nauraa. Mietin, että jos joskus rakastuisin makkaramieheen - mikä ihana ajatus - kosisin häntä sellaisella makkaralla. Ennen kuin ajatukseni ehtivät kunnolla hairahtua bratvurstin ympärille pujotettuun sormukseen, työnsin makkarat uuniin ja oven kiinni.

Illalla isä aiheutti muoviastioiden vyöryn yläkaapista lattialle. Hänen mielestään niitä on aivan liikaa, aivan väärässä paikassa. Nostelin Tupperware-kansia ja mietin niitä kutsuja, joilla olin ollut mukana. Mitä muovin juhlaa. Sitten käsiini osui se kannu, josta joimme pienenä laimennettua mehua. Olimme retkellä takapihalla sen ja Digestive-keksien kanssa. Ja silloin kun oli puutarhajuhlat, kaikilla tytöillä oli ruudullinen kesämekko. Äiti kuuli tapahtuman yläkertaan ilmastointikanavan kautta ja tuli huomauttamaan, että yläkaappiin voi sijoittaa ainoastaan muoviastiat, koska ne eivät mene rikki. Kerran pienenä heräsin ja tuliaisina saatu rannekello lojui rikkinäisenä vieressäni. Sen jälkeen en enää nukkunut kellojen kanssa.

Mietin, miksi muistan äidin ja isän kaikkien nykyisten ja entisten autojen rekisteritunnukset, mutta joudun yhä vuoden jälkeen vähän miettimään, ennen kuin kirjoitan oman postinumeroni.