Että voisin hullaantua nukkumiseen, niin kuin Philip hullaantui löylyyn ja saunoo joka päivä jo toista viikkoa. Kiirehtiä kotiin jo alkuillasta, että voisin uinua kauan ja rauhassa.
Pohdimme luennolla Elmer Diktoniuksen runoa, jonka nimi on Havets hand. Minusta se kuvaa elämää, minusta onnelliset hylyt ovat kuolevia ihmisiä. Emmekö me kaikki ole, olimme sitten kuolevia tai emme, enemmän tai vähemmän hylkyjä? Siinä rauhallisessa olotilassani tunsin, miten luentosalikin oli merta. Se keinutti minua rauhallisesti, vähän kuin lepytellen, sillä hiljattain se huuhtoi minut karille. Hengitin syvään, niin kuin merikin.
Minä vain nukuin hyvin, ja herätessäni halusin kulkea ryhdikkäästi. Olin kävelevä mobile. Vähän maanpinnan yläpuolella, niin että kaikki jäsenet laskeutuivat oikeille paikoilleen luonnollisesti. Bussi oli myöhässä, ja tiesin että minäkin tulisin olemaan, mutta ei se mitään. Istuin luentosalissa, eikä tuoli pöydän ääressä tuntunut ollenkaan epämukavalta. Yhtäkkiä nostin käteni ja puhuin.
Luennolta lähdin kirjastoon toiselle puolelle kaupunkia. Istuin bussissa ja mietin, että jos kuolisin nyt, kuolisin minäkin onnellisena. Jos taas en olisi onnellinen, ehkei tuntuisi pahalta kuolla. Mieleeni tuli Göteborgin kaupunginteatterin mainos, jonka kiinnitin keittiönkaapin oveen. Siinä lukee: "Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva." (Masentavaa, mutta vaaleaa pintaa on huoneessa liikaa.) Niin kuin ne onnelliset hylyt, jotka lakkaavat elämästä, jotka meri tuudittaa rauhalliseen poukamaan... En minäkään halua kuolla. Elän vieläpä mielelläni. Joskus olemassa oleminen vain tuntuu merkilliseltä, niin yhdentekevältä. Silloin erityisesti ymmärrän, miksi Mummu sanoo että hänelle alkaisi riittää.
Mutta ollessani olemassa minun pitäisi kyllä tehdä oloni mukavaksi. Elää enemmän näitä päiviä, jolloin harmaa, lehdetön esikaupunkialue näyttää kauniilta ja bussimatka tuntuu pehmeältä. Uida meressä rauhallisemmin vedoin ja istua välillä luodolla. Pikkukaloja vatsassa.
