Siitä on jo kaksi viikkoa, kun hyvästelin saksalaisen ystäväni. Kuukausi sitten istuimme teellä seinustalla ja teeskentelimme että oli kevät, sillä aurinko paistoi siihen suojaiseen paikkaan niin, että meidän oli avattava fleecetakit. Hän kertoi, että toivoi näkevänsä edes vähän kevättä ennen lähtöään. Kun kävelimme ympäriinsä, katselimme toiveikkaina tienvarsia.
Huomasin tekeväni mielessäni ruotsalaista ryhmätyötä: pureskelevani jo puremaani pähkinää.
Päivää ennen lähtöään hän kiikutti ylös sen, mitä ei pakannut mukaansa: jääkaapin sisällön, sateenvarjon, huonekasvin ja kirjekuoria. Teimme lounasta ja mietin ääneen, miten vaihdossa on inhottavaa. Vain viisi kuukautta hienojen ihmisten kanssa tässä kaupungissa, osa siitä on pakko istua ja lukea. Teen sen aina rauhattomasti, sillä haluan hyödyntää enkä jäädä paitsi, haluan kokea enkä lukea. Viiden kuukauden jälkeen emme enää koskaan saavuta samaa.
Ajattelin, että saksalainen ystäväni ehkä piti minua hitusen naivina, kun hän vastasi: "Niin, sillä lailla minä elän." Sillä puolen vuoden päästä hän on taas kerran toisessa maassa, tapaa lisää hienoja ihmisiä ja jättää heidät jonkin ajan kuluttua. Tuskin tunteilee turhia, eihän niin tehdä.
Kun harjasin hampaitani, mieleeni hiipi toinen ajatus, se, miten olen tavannut juuri nämä hienot ihmiset. Niin kuin aina, kun pohtii jo aikaisemmin pohtimaansa, seuraava ajatus kiinnittyy ketjuun ennen kuin edellisen on ehtinyt ajatella valmiiksi. Ajattelin: Jos en olisi tavannut näitä ihmisiä, olisin tavannut toisia. Yhtä hyvin voisin kuvitella niitä hienoja ihmisiä, joita en kaikkien näiden vuosien aikana ole tavannut. Jösses. Niitä on paljon.
Kysyin pitkältä ystävältäni, ajatteleeko hän joskus, miten loistavaa, että juuri hän ja juuri nämä ihmiset tapasivat. Hän tuntui ajattelevan, että sellainen on turhaa. "Sen ajatuksen kanssa voi mennä niin pitkälle. Ajattele jos vanhempasi eivät koskaan olisi tavanneet." Niin niin, olin kuullut tämänkin. Mutta en halunnut liiaksi järkeillä. Mieluummin tunteilin. Ja jos olisin kirjoittanut tämän kaiken ylös pari viikkoa sitten, järkeä tuskin olisi mukana vähääkään. Silloin mietin taas, miksi arvostamme järkeä enemmän kuin tunteita. Miksi tunteellisuuden pitäisi olla lapsekasta? Miksi häntä, joka näyttää aina tunteensa avoimesti, helposti pidetään yksinkertaisena? Eikö ole luonnotonta yrittää hallita tunteitaan, näyttää jotain muuta kuin sen, mikä on totta?
Mjaa. Onhan elämä mukavampaa, kun kaikki eivät ala kiukutella kassajonossa. Tai kun aivan koko ajan ei tarvitse vetää hernettä nenäänsä toisten tunteenpurkauksista. Tai kun kaikki eivät tiedä, mitä ajattelemme. "Älä huoli", sanoi pitkä ystäväni, kun tahtomattani itkin, "tiedän että ihminen koostuu useammasta kerroksesta."
Järjellä ajatellen tiedän, tietysti, että epätodellista vaihtoelämää ei voi elää jatkuvasti. Tiedän, miten nopeasti muisto muuttuu haikeasta hienoksi ja kävelen Hämeenkadulla kumpparit jalassa enkä ajattele, että ostin ne Göteborgista. Niin käy, niin on käynyt ennenkin.
Lähestyin saksalaisen ystäväni ovea ja avasin sen. Huone oli tyhjä. Kuivasin lattialla olevan lätäkön, joka oli sulanut pakastimesta. Käärin kaksi pientä mattoa kainalooni. Suljin oven ja kävelin toimistoon palauttamaan avaimen, ja ajattelin niitä kukkia, jotka näin aamulla tien varressa.
