Olen toipilas. Maannut velttona sohvalla ja antanut kuumeen viedä voimat. Ajatellut asioita ja, niin kuin sanovat, kuunnellut itseäni. Olen toipilas nuhan jälkeen, ja Göteborgin.
Olen oksentanut kaupunkia ulos itsestäni sanoin ja kyynelin, niin kuin se olisi kivulias tauti, joka on laittanut kaiken sekaisin sisälläni. Oli alkeellinen virhe, etten tammikuussa pakatessani ottanut mukaan pientä päiväkirjaani, koska ajattelin sen vievän liian paljon tilaa. Samanlainen typerä pälkähdys kuin se, että hammasharja ei mahtuisi mukaan. Hankin hammasharjan, mutta päiväkirja odotti täällä nöyrästi, että tulisin patoutuneine tunteineni ja se voisi vastaanottaa kaiken sen sentimentaalisen pupun, jota koen tarvetta prosessoida. Se tarjoaa auliisti sivun toisensa perään ja näkee jo hädissään takakannen silmäkulmassaan. Tytölle tapahtui kaikenlaista!
Kuten eräänä torstai-iltana, kun hän osti ranskalaiselta ystävältään pullon punaviiniä ja lähti hippaamaan. Parken ei ollut paikkojen parhaimmistoa (päinvastoin pahimmasta päästä), mutta seura oli. Kun hän toivoi musiikkia, koko sali hiljeni ja tanssilattialla alettiin opettaa salsaa. Rytmien taas hieman muututtua hän innostui tanssimaan äärirajoillaan ja kellahti kumoon niin, että se poltetun näköinen jälki on yhä hänen selässään. Kun väsymys alkoi painaa, hän keräsi tavaransa ja lähti sakeaan räntäsateeseen kera saksalaisen ja varsajalkaisen ystävänsä. Kaupunki oli autio, eivätkä he Götaplatsenin suihkulähteellä voineet vastustaa kiusausta hypätä Poseidonin kanssa leikkimään. Sitten vihdoin hän painoi päänsä tyynyyn, vain nostaakseen sen siitä melko pian kello 9:45, varttia ennen ryhmätyötapaamista. Ja siellä hän istui, ihmeen kaupalla ajoissa, räpyttelyä hankaloittavat, puolikuivat piilolinssit silmissään, niiden alla kunnioitettavat, mustat pussit - ei siis raikkaimmassa kunnossa - tunteroisen kokoavan tapaamisen sijaan neljä tuntia ilman ruokaa, pullo eilistä vettä mukanaan, sinnitteli ja pohti motiivia ja teemaa kuin ruotsalainen: hitaasti. Tässä tämä yksi kerta spontaania selviytymistä. Jos se on sairautta, en ole ollenkaan varma, haluanko siitä eroon.
Niin, epäoikeudenmukaista edes alkaa puhua Göteborgista sairautena. Oikeammin sanottuna kävi kai pikemmin niin, että se lempi minut raskaaksi. Ensin voin todella huonosti, erityisesti aamut ovat vaikeita. Tietyt tuoksut vain pahentavat asiaa. Sitä on yhtäkkiä niin herkkä, ei saata kuunnella musiikkia itkemättä tai lukea Facebookia ahdistumatta, ei keskittyä asioihin kuin hetkeksi kerrallaan. Ottaa rauhallisesti, että kaikki varmasti menisi hyvin. Ja aika kuluu, ja lopulta, lopulta vielä synnytän ihmeellisen muiston, jota totta vie rakastan niin kuin kauneinta rakkauslasta. Hoidan sitä huolella, siitä tulee lapsi joka hymyilee ja puhuu, kiipeää syliin ja lohduttaa, kun olen surullinen. Ja minä tulen olemaan niin onnellinen että sain sen.
