Teini-ikäinen lapsuudenystäväni sanoi kerran, että myös paskat päivät ovat elämää, joka kuluu. Jalkani jatkoivat kuumalla maantiellä, mutta minä lamaannuin ajatuksen edessä. Nämä päivät, joiden olin vain antanut kulua... Halusin juosta lenkkarit pois jalastani ja tehdä jotain, mitä olin aina halunnut tehdä.
Carpe diem on kulunut kehotus elää tätä hetkeä tulevaisuuden sijaan. Miksi kasata iloa tulevaisuuteen eikä elää sitä nyt, miksi murehtia tulevasta eikä nauttia tästä hetkestä?
Sen jälkeen, kun tiedostin osaavani nauttia vaivattomista hetkistä, ilmaisusta on tullut lähinnä oikeutus hankalammille, tulevaisuuteen vaikuttaville hetkille. Älä aina mieti liikaa, elä nyt! ajattelen. Onhan ikävä ajatus, että tulevaisuus ja sen murehtiminen pilaisivat hyvät hetket.
Mutta entä jos hyvät hetket pilaavat tulevaisuuden? Kyllä minäkin haluaisin heittäytyä, olla sellainen helppo ja huoleton liberaali, joka ei pilaa hetkiään murehtimalla. Mutta sitten istun töissä, uupuneet silmäni eivät malta tarkentaa, tai häpeän sateessa bussipysäkillä, tai itken ääneti kalliolla kaupungin yllä ja mietin miksi tein itselleni näin.
Jouhellinen ystäväni sanoo nauttivansa hyvien tunteiden lisäksi myös heikommista. Siksi hän kai osaa tarttua hetkeen, uskaltaa aiheuttaa itselleen myös murheita. Pitkä ystäväni sanoo, että hänellä on kyky myöntää ikävä fakta ja pitää se sellaisena, murehtia sitten kun on sen aika.
Minun hetkiini tosi tarttuu ennen kuin itse ehdin, se puristaa ne ryttyisiksi. Onko hetkiä sellaisenaan? Nehän kaikki liittyvät toisiinsa ja vaikuttavat siihen, mistä tulevaisuus on tehty.
