Tänä iltana, kun rasvasin käteni hamppuvoiteella, putosi purtilon korkki käsistäni ja vieri sängyn alle. Olin juuri lukenut kauemmin kuin olin ajatellut. Uupuneet silmäni olivat äärimmilleen väsytetyt, silmälasit jo yöpöydällä, karheat kesäkantapäät voidellut. Miksi tänään, eikö tänään ollut jo tarpeeksi vaivalloista.
Olin koettanut pitää poissa mielestäni naista, tai tyttöä, kenties. En tiennyt muuta kuin sen, etteivät hänen huulensa olleet mitenkään erityisen suuret, mutta ettei hän myöskään mikään viivasuu ollut. Halusin kysyä kaiken, mutta en kuulla vastauksia, ja siksi helpoin kysymys oli ainoa, jonka esitin.
On kupla, jonka sisään olen tottunut toisinaan pakenemaan. Siellä ei päde painovoima eikä todennäköisyys, siellä syillä ei ole seurauksia eikä seurauksilla syitä, on vain ihania asiantiloja joita helliä. Siellä on naksuvia polvia ja nenänmuotoja, suljettuja silmäluomia ja salaisia arpia. Nyt en enää mahdu kuplaani. Siellä vievät liikaa tilaa huulet, vaikkakin keskikokoiset.
Huomaatko, miten kipu kiristää! Vetää sikiöasentoon ja saa kasvot vääntymään! Olen yrittänyt olla sille ystävällinen, sillä sen kunkin vierailun jälkeen jään yksin yhä rauhallisempana. Itse kipu ei vahingoita, se vieroittaa.
Korkki kolahti lattialistaan sänkyni alla. Kurottauduin tiiraamaan pää ylösalaisin pimeään. Kas, se oli jäänyt jalkopäähän, aivan sängyn vasemman jalan viereen. Siitä saatoin poimia sen vaivatta nousematta sängystä. Nostin korkin ja kiersin kiinni. Pidin siitä, miten se putosi, vieri sattumanvaraisesti hämärään ja pysähtyi sinne, missä hämärä päättyy ja valo alkaa. Siinä on kohta, mistä se on helppo poimia paikoilleen.
