Ihmisen keuhkoissa käy yhdessä päivässä tuhansia litroja ilmaa. Kun keuhkojen tilavuutta
suurentaa, ilmaa virtaa sisään, ja kun niiden tilavuutta pienentää, ilmaa
virtaa ulos. Sitä sanotaan hengittämiseksi.
Luin vastikään Siri Kolun romaanin Kesän jälkeen kaikki on toisin (2016). Siinä Peetu ja hänen isänsä puhuvat
asioista kahdenmentävässä purjelentokoneessa. Kahdeksannella lennolla Peetu
kysyy, mitä isä pelkää. Isä sanoo: ”Pelkään sitä, että elämä on vaan tätä
samaa.” Isä toivoo, että elämässä olisi jotain muuta kuin se kaava, jota hän toistaa
päivästä toiseen. Isän toiveessa ”voi tulla yllätetyksi ja päästää
röhönaurun. Voi tulla satutetuksi. Voi mokata kerrankin kunnolla. Ja silti
haluaa mennä.”
Ajatus vei minut puolentoista vuoden taakse. Ajoin silloin vierasta
pyörää Skotlannissa. Omassa keltaiseksi spreijatussa Helkamassani on jalkajarrut,
mutta tässä pyörässä ei ollut. Ajoin Pitkän ystäväni perässä vasenta kaistaa vilkkailla teillä autojen lomassa. Hoin
itselleni: älä käytä vasenta käsijarrua.
Sitten ajoimme puiston läpi, liu’uimme
alas mäkeä. Ehkä keskittymiseni pääsi herpaantumaan, kun ympärillä oli
väljempää. Minä jarrutin – varmistelija, minä aina jarrutan alamäessä – ja jarrutinkin sitten vasemmalla käsijarrulla, niin että etupyörä pysähtyi, mutta muu pyörä ei,
se lensi kanssani kaaren ennen kuin mätkähdin asvalttiin.
Sitä ennen olin istunut kuukausia kirjastossa ja kirjaston
vieressä työpuhelimessa. Oli tultava valmista ja oli tultava toimeen. Siinä rutiini
oli tietynlainen turva, valmis muotti johon saatoin asettua. Tiesin että se oli
väliaikaista, mutta se oli ollut väliaikaista jo niin pitkään.
Kun keuhkot tyhjenevät esimerkiksi törmäyksen voimasta,
kuluu hetki, ennen kuin saa taas henkeä. Se on pieni hetki, jolloin on oltava
hiljaa, koska hengittämättä ei voi puhua, ei voi itkeä, ei voi nauraa. Täytyy
odottaa.
Vihreä puisto tuntui äänettömältä, kun liikenteen melu oli
jäänyt taakse ja vauhti lakannut suhisemasta korvissa. Sää oli sumuisesta
sateesta kostea. Pitkä ystäväni harppoi kohti.
Sitten ilma virtasi sisään, ja kun se taas virtasi ulos, sen
mukana tuli naurua.
Koska olin viimeksi kaatunut pyörällä? En muistanut. Aivan
liian kauan sitten. Säikähdys tuntui jäsenissä. Keuhkoni täyttyivät ja
tyhjenivät ilmasta, ja minä muistin eläväni. Olin yhtäkkiä niin kiitollinen
siitä, että saatoin kaatua pyörällä. Että saatoin ylipäätään ajaa pyörällä. Että
saatoin ajaa vieraalla pyörällä, vasemmalla kaistalla. Nauroin kiitollisuuttani
siinä keskellä tietä, kun mustelmat tekivät syntymäänsä.
”Jossain tämän mykkäfilmin
ulkopuolella voi olla ääniä ja kaikki värit”, Peetun isä sanoo.
