Toipilasaikaa

Olen toipilas. Maannut velttona sohvalla ja antanut kuumeen viedä voimat. Ajatellut asioita ja, niin kuin sanovat, kuunnellut itseäni. Olen toipilas nuhan jälkeen, ja Göteborgin.

Olen oksentanut kaupunkia ulos itsestäni sanoin ja kyynelin, niin kuin se olisi kivulias tauti, joka on laittanut kaiken sekaisin sisälläni. Oli alkeellinen virhe, etten tammikuussa pakatessani ottanut mukaan pientä päiväkirjaani, koska ajattelin sen vievän liian paljon tilaa. Samanlainen typerä pälkähdys kuin se, että hammasharja ei mahtuisi mukaan. Hankin hammasharjan, mutta päiväkirja odotti täällä nöyrästi, että tulisin patoutuneine tunteineni ja se voisi vastaanottaa kaiken sen sentimentaalisen pupun, jota koen tarvetta prosessoida. Se tarjoaa auliisti sivun toisensa perään ja näkee jo hädissään takakannen silmäkulmassaan. Tytölle tapahtui kaikenlaista!

Kuten eräänä torstai-iltana, kun hän osti ranskalaiselta ystävältään pullon punaviiniä ja lähti hippaamaan. Parken ei ollut paikkojen parhaimmistoa (päinvastoin pahimmasta päästä), mutta seura oli. Kun hän toivoi musiikkia, koko sali hiljeni ja tanssilattialla alettiin opettaa salsaa. Rytmien taas hieman muututtua hän innostui tanssimaan äärirajoillaan ja kellahti kumoon niin, että se poltetun näköinen jälki on yhä hänen selässään. Kun väsymys alkoi painaa, hän keräsi tavaransa ja lähti sakeaan räntäsateeseen kera saksalaisen ja varsajalkaisen ystävänsä. Kaupunki oli autio, eivätkä he Götaplatsenin suihkulähteellä voineet vastustaa kiusausta hypätä Poseidonin kanssa leikkimään. Sitten vihdoin hän painoi päänsä tyynyyn, vain nostaakseen sen siitä melko pian kello 9:45, varttia ennen ryhmätyötapaamista. Ja siellä hän istui, ihmeen kaupalla ajoissa, räpyttelyä hankaloittavat, puolikuivat piilolinssit silmissään, niiden alla kunnioitettavat, mustat pussit - ei siis raikkaimmassa kunnossa - tunteroisen kokoavan tapaamisen sijaan neljä tuntia ilman ruokaa, pullo eilistä vettä mukanaan, sinnitteli ja pohti motiivia ja teemaa kuin ruotsalainen: hitaasti. Tässä tämä yksi kerta spontaania selviytymistä. Jos se on sairautta, en ole ollenkaan varma, haluanko siitä eroon.

Niin, epäoikeudenmukaista edes alkaa puhua Göteborgista sairautena. Oikeammin sanottuna kävi kai pikemmin niin, että se lempi minut raskaaksi. Ensin voin todella huonosti, erityisesti aamut ovat vaikeita. Tietyt tuoksut vain pahentavat asiaa. Sitä on yhtäkkiä niin herkkä, ei saata kuunnella musiikkia itkemättä tai lukea Facebookia ahdistumatta, ei keskittyä asioihin kuin hetkeksi kerrallaan. Ottaa rauhallisesti, että kaikki varmasti menisi hyvin. Ja aika kuluu, ja lopulta, lopulta vielä synnytän ihmeellisen muiston, jota totta vie rakastan niin kuin kauneinta rakkauslasta. Hoidan sitä huolella, siitä tulee lapsi joka hymyilee ja puhuu, kiipeää syliin ja lohduttaa, kun olen surullinen. Ja minä tulen olemaan niin onnellinen että sain sen.

Päivän sanat

Odotimme ratikkaa. Kurssikaverini sanoi: "Minä rakastan kirjoja. Kirjat, elokuvat, musiikki - minun elämäni." Ärsyynnyin.

Hän oli juuri tiivistänyt suuren asian kolmeen sanaan, mikä välttämättä kuulosti liian ehdottomalta toisaalta-ihmisen korvaan. Hänen elämänsä tuntui koostuvan asioista, joista osasta minkäkin nautin, mutta kun fakta oli muovattu moiseksi kliseeksi, olin valmis sanoutumaan irti koko ajatuksesta. Ja sitten mietin, miksi itse en nauttinut niistä asioista enemmän. Kyllä, olin kateellinen ja katkera, lisäksi hapan, koska toinen puhui taukoamatta.

Ratikan ehdittyä Korsvägenille olin jo heittäytynyt lähes murheelliseksi. Itsensä markkinoimiselta kuulostava tiivistys tuntui tarpeettomalta, mutta minua häiritsi, että en itse olisi tiennyt millä sanoilla olisin kuvannut elämääni. Täytyihän sen olla suuri puute ihmisessä?

Myöhemmin kysyin pitkältä ystävältäni, osaisiko hän sanoa kolmea sanaansa. Hän mietti, mutta ei liian kauaa. Sitten hän sanoi kaksi kolmesta: rakkaus, hauskuus. No. Epäreilua. Eihän kukaan voisi sanoa parempaa sanaa kuin rakkaus. Sehän on ollut yksi kolmesta jo vuosituhansia. Sen toivoisi olevan yksi kolmesta kaikkien kohdalla. (Vilkaisin omaa elämääni. Öh.) Hauskuus puolestaan kuulosti kadehdittavalta sekin. Miten innostunut pitkä ystäväni on kaikesta, miten hänen velvollisuutensakin tuntuvat olevan mielekkäitä.

Yritin hataraa sommitelmaa omaksi kolmikokseni. Ohimoillani pyöri joitain pyrkyreitä, toiset ohjasin suoraan pois kuulematta perusteluja. Yksi jonottajista oli harmonia. Kuuntelin sitä jonkin aikaa, vaikka se sanana kuulosti helppouskoisten sössötykseltä, johon en välttämättä halunnut profiloitua. Kyllä, pitkät aamut ja teekuppi, oikea musiikki iltahämärässä... juosten syöminen, huonosti jos ollenkaan luetut muistiinpanot, huoneeni kaoottinen tila. Niin varmaan, harmonia hylätään. Entä sanat? Tykkään niistä. Tykkäänkö tarpeeksi voidakseni valita ne yhdeksi kolmesta?

Ohjasin ulos pyrkyrin toisensa jälkeen. Mokomia ideaaleja, kyllähän sellaisia oli helppo heiteillä. Totuus oli toinen asia. Toisaalta - oliko asioiden tämänhetkisellä tilalla niin merkitystä, jos tiesi, mihin kolmeen sanaan pyrki? Oliko silloin olosuhteiden vanki vai epäonnistuja, joka ei koskaan päässyt tavoitteisiinsa?

Epäonnistuneen määrittely-yritykseni jälkeen haluaisin lopulta vetää henkselit yli ajatuksen, jonka mukaan vain tietyin ansioin voi sanoa elämänsä koostuvan mistä nyt ikinä haluaakin sanoa elämänsä koostuvan. Tärkeämpää lienee intohimoinen suhtautuminen.

Ja sitten rehellisesti. Ystävät! Elämäni koostuu tällä hetkellä kokemisesta, hämmennyksestä ja pakkomielteisestä analysoinnista.

Mieluummin tunteilin

Siitä on jo kaksi viikkoa, kun hyvästelin saksalaisen ystäväni. Kuukausi sitten istuimme teellä seinustalla ja teeskentelimme että oli kevät, sillä aurinko paistoi siihen suojaiseen paikkaan niin, että meidän oli avattava fleecetakit. Hän kertoi, että toivoi näkevänsä edes vähän kevättä ennen lähtöään. Kun kävelimme ympäriinsä, katselimme toiveikkaina tienvarsia.

Huomasin tekeväni mielessäni ruotsalaista ryhmätyötä: pureskelevani jo puremaani pähkinää.

Päivää ennen lähtöään hän kiikutti ylös sen, mitä ei pakannut mukaansa: jääkaapin sisällön, sateenvarjon, huonekasvin ja kirjekuoria. Teimme lounasta ja mietin ääneen, miten vaihdossa on inhottavaa. Vain viisi kuukautta hienojen ihmisten kanssa tässä kaupungissa, osa siitä on pakko istua ja lukea. Teen sen aina rauhattomasti, sillä haluan hyödyntää enkä jäädä paitsi, haluan kokea enkä lukea. Viiden kuukauden jälkeen emme enää koskaan saavuta samaa.

Ajattelin, että saksalainen ystäväni ehkä piti minua hitusen naivina, kun hän vastasi: "Niin, sillä lailla minä elän." Sillä puolen vuoden päästä hän on taas kerran toisessa maassa, tapaa lisää hienoja ihmisiä ja jättää heidät jonkin ajan kuluttua. Tuskin tunteilee turhia, eihän niin tehdä.

Kun harjasin hampaitani, mieleeni hiipi toinen ajatus, se, miten olen tavannut juuri nämä hienot ihmiset. Niin kuin aina, kun pohtii jo aikaisemmin pohtimaansa, seuraava ajatus kiinnittyy ketjuun ennen kuin edellisen on ehtinyt ajatella valmiiksi. Ajattelin: Jos en olisi tavannut näitä ihmisiä, olisin tavannut toisia. Yhtä hyvin voisin kuvitella niitä hienoja ihmisiä, joita en kaikkien näiden vuosien aikana ole tavannut. Jösses. Niitä on paljon.

Kysyin pitkältä ystävältäni, ajatteleeko hän joskus, miten loistavaa, että juuri hän ja juuri nämä ihmiset tapasivat. Hän tuntui ajattelevan, että sellainen on turhaa. "Sen ajatuksen kanssa voi mennä niin pitkälle. Ajattele jos vanhempasi eivät koskaan olisi tavanneet." Niin niin, olin kuullut tämänkin. Mutta en halunnut liiaksi järkeillä. Mieluummin tunteilin. Ja jos olisin kirjoittanut tämän kaiken ylös pari viikkoa sitten, järkeä tuskin olisi mukana vähääkään. Silloin mietin taas, miksi arvostamme järkeä enemmän kuin tunteita. Miksi tunteellisuuden pitäisi olla lapsekasta? Miksi häntä, joka näyttää aina tunteensa avoimesti, helposti pidetään yksinkertaisena? Eikö ole luonnotonta yrittää hallita tunteitaan, näyttää jotain muuta kuin sen, mikä on totta?

Mjaa. Onhan elämä mukavampaa, kun kaikki eivät ala kiukutella kassajonossa. Tai kun aivan koko ajan ei tarvitse vetää hernettä nenäänsä toisten tunteenpurkauksista. Tai kun kaikki eivät tiedä, mitä ajattelemme. "Älä huoli", sanoi pitkä ystäväni, kun tahtomattani itkin, "tiedän että ihminen koostuu useammasta kerroksesta."

Järjellä ajatellen tiedän, tietysti, että epätodellista vaihtoelämää ei voi elää jatkuvasti. Tiedän, miten nopeasti muisto muuttuu haikeasta hienoksi ja kävelen Hämeenkadulla kumpparit jalassa enkä ajattele, että ostin ne Göteborgista. Niin käy, niin on käynyt ennenkin.

Lähestyin saksalaisen ystäväni ovea ja avasin sen. Huone oli tyhjä. Kuivasin lattialla olevan lätäkön, joka oli sulanut pakastimesta. Käärin kaksi pientä mattoa kainalooni. Suljin oven ja kävelin toimistoon palauttamaan avaimen, ja ajattelin niitä kukkia, jotka näin aamulla tien varressa.

Uinua ja elää, ja uinua

Että voisin hullaantua nukkumiseen, niin kuin Philip hullaantui löylyyn ja saunoo joka päivä jo toista viikkoa. Kiirehtiä kotiin jo alkuillasta, että voisin uinua kauan ja rauhassa.

Pohdimme luennolla Elmer Diktoniuksen runoa, jonka nimi on Havets hand. Minusta se kuvaa elämää, minusta onnelliset hylyt ovat kuolevia ihmisiä. Emmekö me kaikki ole, olimme sitten kuolevia tai emme, enemmän tai vähemmän hylkyjä? Siinä rauhallisessa olotilassani tunsin, miten luentosalikin oli merta. Se keinutti minua rauhallisesti, vähän kuin lepytellen, sillä hiljattain se huuhtoi minut karille. Hengitin syvään, niin kuin merikin.

Minä vain nukuin hyvin, ja herätessäni halusin kulkea ryhdikkäästi. Olin kävelevä mobile. Vähän maanpinnan yläpuolella, niin että kaikki jäsenet laskeutuivat oikeille paikoilleen luonnollisesti. Bussi oli myöhässä, ja tiesin että minäkin tulisin olemaan, mutta ei se mitään. Istuin luentosalissa, eikä tuoli pöydän ääressä tuntunut ollenkaan epämukavalta. Yhtäkkiä nostin käteni ja puhuin.

Luennolta lähdin kirjastoon toiselle puolelle kaupunkia. Istuin bussissa ja mietin, että jos kuolisin nyt, kuolisin minäkin onnellisena. Jos taas en olisi onnellinen, ehkei tuntuisi pahalta kuolla. Mieleeni tuli Göteborgin kaupunginteatterin mainos, jonka kiinnitin keittiönkaapin oveen. Siinä lukee: "Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva." (Masentavaa, mutta vaaleaa pintaa on huoneessa liikaa.) Niin kuin ne onnelliset hylyt, jotka lakkaavat elämästä, jotka meri tuudittaa rauhalliseen poukamaan... En minäkään halua kuolla. Elän vieläpä mielelläni. Joskus olemassa oleminen vain tuntuu merkilliseltä, niin yhdentekevältä. Silloin erityisesti ymmärrän, miksi Mummu sanoo että hänelle alkaisi riittää.

Mutta ollessani olemassa minun pitäisi kyllä tehdä oloni mukavaksi. Elää enemmän näitä päiviä, jolloin harmaa, lehdetön esikaupunkialue näyttää kauniilta ja bussimatka tuntuu pehmeältä. Uida meressä rauhallisemmin vedoin ja istua välillä luodolla. Pikkukaloja vatsassa.