Minä, mennyt ja tuleva

Aika on pitkä viiva, joka etenee vasemmalta oikealle. Länsimainen ihminen katsoo oikealle. Kuulin tämän jollain kurssilla. Luennoitsija antoi ymmärtää, että ajan hahmottaminen ympyränä on taantumuksellista ja totaalisesti poissa muodista. Istuin liikkumatta oman aikakäsitykseni kanssa. Se on ympyrä, jonka neljännekset ovat eri värisiä niin kuin päiväkerhon vuodenaikaympyrässä.

Toisen käsityksen mukaan aika on virta. Ihminen seisoo sen keskellä kasvot virtaussuuntaan päin ja katsoo aikaa, joka on ohittanut hänet. Tulevaisuus on selän takana, sitä voi vain arvailla.

Makasin kesällä, tummanvihreällä neljänneksellä, vanhoissa, pehmeiksi kuluneissa lakanoissa. Luin kolme novellia lemppariani Ali Smithiä, loput säästin myöhemmäksi. Yksi lukemistani oli nimeltään Writ. Siinä päähenkilö saa vieraakseen 14-vuotiaan itsensä ja yrittää olla tälle mukava aikuinen. Hän katsoo nuoremman aknea, tietäisi nyt kertoa, mitä sille tehdä. Hän tietäisi kertoa, keihin kannattaa luottaa, keiden matkaan lähteä. Hän tietäisi, mistä toisen ei tarvitsisi murehtia.

Minäkin katselen toisinaan itseäni nuorempana. Kukapa ei. Usein katselen itseäni epäonnistumassa. Joskus haluaisin olla siellä, kuiskata: unohdat pian! Myös: älä tee noin. Mutta mitä sitten olisin elänyt, mitä järkeillyt ja tunteillut? Olisinko edes tarpeeksi viisas neuvomaan nuorta itseäni, ellei nuori itseni olisi kompuroimalla tehnyt minusta nykyisenlaista? On itse koettava. Itkeminen on sisäisen nahan luomista, kauniimmaksi tulemista turvonneiden silmien takana. Siksi novellin minäkin komentaa pientä itseään vain syömään enemmän.

On helppoa katsoa taaksepäin. Harmittavan harvoin yritän kuunnella vanhempaa itseäni, minä länsimaalainen, kasvoni muka tulevaisuuteen kääntänyt. Niissä lakanoissa, saunan jäljiltä puhtaana kuin vastapesty vauva kapalossa, mietin, makoiliko 32-vuotias minä vieressäni. Tiesikö, mitä tehdä jaloilleni, mitä murheelleni, kykenemättä sanoa. Melkein tunsin, miten hän halusi kertoa jotain minun ja nuoremman itseni hänelle opettamaa.

Siinä minä lojuin, ja minun menneisyyteni ja minun tulevaisuuteni, ja nukahdimme sovussa. Ei aika ole viiva, ei se ole virta. Mennyt ei ole takanani, eikä se ole edessäni. Aika on ympyrä, mennyt kehällä, jota kierrän.

Ajattelin taas

Kiharaisen ystäväni perhe omistaa eläimiä. Heidän koiransa on Kenzo ja tuoksuu epäilemättä yhtä hyvältä kuin pullotettu brändi. Heidän hevosensa on Unia E, koska se tuli heille päivänä, jona Puola liittyi Euroopan unioniin. Heidän kissansa sukupuussa nimiä on nolla - puute, jonka korvatakseen perhe antoi kissalle kahdeksan nimeä.

Eläviä ja asioita nimetään, jotta niistä olisi helpompi puhua. Siksi Carl von Linné nimesi läjäpäin kasveja. Siksi minulla on kaljahousut ja Tiibet-neule, joka ei oikeasti ole Tiibetistä vaan Indiskasta. Elossa on yhä myös makkaratoppi, joka toisin kuin helposti voisi erehtyä luulemaan näyttää ihan kivalta, lukuun ottamatta sitä ikuista rasvatahraa, jonka eräs grillissä tirisevä makkara purskautti kesällä muutama vuosi sitten. (Ja sitten uninen rata-autoilija tuli ja osti sen ja kaksi sen rikostoveria aamupalakseen. Hah!) 

Maailmassa on niin paljon asioita, että on aika ymmärrettävää, että joskus jonkun nimi on kateissa. Silloin siitä tulee jutska, systeemi, hommahomma tai yksinkertaisesti asia. On hälyttävän paljon jutskia, joiden nimiä en ole koskaan kuullutkaan. 

Silloin kun asunnossani vielä oli sohva, makasin sen päällä ja ajattelin yhtä tuttua ihmistä. Tajusin pian, etten muistanut hänen nimeään. Näin hänet edessäni tyylikkäässä villakangastakissa leveä hymy kasvoillaan, kuulin hänen äänensä, sen hauskan puhetavan, muistin hänen työpaikkansa ja lomasuunnitelmansa, mutta en hänen nimeään. Tältäkö tuntuisi olla Kenzo? Ajatella jotain ilman että osasi nimetä sitä?

Olen joskus yrittänyt olla ajattelematta sanoja levätäkseni vähän. En ajattele, ajattelen, ja niin ajattelin taas. En tiedä olenko oikeastaan koskaan onnistunut. Ehkä vahingossa silloin, kun olen tullut herätetyksi kesken unen enkä hetkeen ole osannut sanoa toiselle mitään. Tuijottanut tyhmänä yläsängystä minut hereille ravistellutta varsajalkaista ystävääni, tulpat korvissa, kiitos meluisten huonetovereiden. Sitten nousin istumaan ja katsoin ympärilleni nukkuvassa dormissa, sain sanat takaisin ja nimesin makedonialaisiksi enkeleiksi ne kuusi puolialastonta miestä, jotka lojuivat valkoisissa lakanoissa. 

Toipilasaikaa

Olen toipilas. Maannut velttona sohvalla ja antanut kuumeen viedä voimat. Ajatellut asioita ja, niin kuin sanovat, kuunnellut itseäni. Olen toipilas nuhan jälkeen, ja Göteborgin.

Olen oksentanut kaupunkia ulos itsestäni sanoin ja kyynelin, niin kuin se olisi kivulias tauti, joka on laittanut kaiken sekaisin sisälläni. Oli alkeellinen virhe, etten tammikuussa pakatessani ottanut mukaan pientä päiväkirjaani, koska ajattelin sen vievän liian paljon tilaa. Samanlainen typerä pälkähdys kuin se, että hammasharja ei mahtuisi mukaan. Hankin hammasharjan, mutta päiväkirja odotti täällä nöyrästi, että tulisin patoutuneine tunteineni ja se voisi vastaanottaa kaiken sen sentimentaalisen pupun, jota koen tarvetta prosessoida. Se tarjoaa auliisti sivun toisensa perään ja näkee jo hädissään takakannen silmäkulmassaan. Tytölle tapahtui kaikenlaista!

Kuten eräänä torstai-iltana, kun hän osti ranskalaiselta ystävältään pullon punaviiniä ja lähti hippaamaan. Parken ei ollut paikkojen parhaimmistoa (päinvastoin pahimmasta päästä), mutta seura oli. Kun hän toivoi musiikkia, koko sali hiljeni ja tanssilattialla alettiin opettaa salsaa. Rytmien taas hieman muututtua hän innostui tanssimaan äärirajoillaan ja kellahti kumoon niin, että se poltetun näköinen jälki on yhä hänen selässään. Kun väsymys alkoi painaa, hän keräsi tavaransa ja lähti sakeaan räntäsateeseen kera saksalaisen ja varsajalkaisen ystävänsä. Kaupunki oli autio, eivätkä he Götaplatsenin suihkulähteellä voineet vastustaa kiusausta hypätä Poseidonin kanssa leikkimään. Sitten vihdoin hän painoi päänsä tyynyyn, vain nostaakseen sen siitä melko pian kello 9:45, varttia ennen ryhmätyötapaamista. Ja siellä hän istui, ihmeen kaupalla ajoissa, räpyttelyä hankaloittavat, puolikuivat piilolinssit silmissään, niiden alla kunnioitettavat, mustat pussit - ei siis raikkaimmassa kunnossa - tunteroisen kokoavan tapaamisen sijaan neljä tuntia ilman ruokaa, pullo eilistä vettä mukanaan, sinnitteli ja pohti motiivia ja teemaa kuin ruotsalainen: hitaasti. Tässä tämä yksi kerta spontaania selviytymistä. Jos se on sairautta, en ole ollenkaan varma, haluanko siitä eroon.

Niin, epäoikeudenmukaista edes alkaa puhua Göteborgista sairautena. Oikeammin sanottuna kävi kai pikemmin niin, että se lempi minut raskaaksi. Ensin voin todella huonosti, erityisesti aamut ovat vaikeita. Tietyt tuoksut vain pahentavat asiaa. Sitä on yhtäkkiä niin herkkä, ei saata kuunnella musiikkia itkemättä tai lukea Facebookia ahdistumatta, ei keskittyä asioihin kuin hetkeksi kerrallaan. Ottaa rauhallisesti, että kaikki varmasti menisi hyvin. Ja aika kuluu, ja lopulta, lopulta vielä synnytän ihmeellisen muiston, jota totta vie rakastan niin kuin kauneinta rakkauslasta. Hoidan sitä huolella, siitä tulee lapsi joka hymyilee ja puhuu, kiipeää syliin ja lohduttaa, kun olen surullinen. Ja minä tulen olemaan niin onnellinen että sain sen.

Päivän sanat

Odotimme ratikkaa. Kurssikaverini sanoi: "Minä rakastan kirjoja. Kirjat, elokuvat, musiikki - minun elämäni." Ärsyynnyin.

Hän oli juuri tiivistänyt suuren asian kolmeen sanaan, mikä välttämättä kuulosti liian ehdottomalta toisaalta-ihmisen korvaan. Hänen elämänsä tuntui koostuvan asioista, joista osasta minkäkin nautin, mutta kun fakta oli muovattu moiseksi kliseeksi, olin valmis sanoutumaan irti koko ajatuksesta. Ja sitten mietin, miksi itse en nauttinut niistä asioista enemmän. Kyllä, olin kateellinen ja katkera, lisäksi hapan, koska toinen puhui taukoamatta.

Ratikan ehdittyä Korsvägenille olin jo heittäytynyt lähes murheelliseksi. Itsensä markkinoimiselta kuulostava tiivistys tuntui tarpeettomalta, mutta minua häiritsi, että en itse olisi tiennyt millä sanoilla olisin kuvannut elämääni. Täytyihän sen olla suuri puute ihmisessä?

Myöhemmin kysyin pitkältä ystävältäni, osaisiko hän sanoa kolmea sanaansa. Hän mietti, mutta ei liian kauaa. Sitten hän sanoi kaksi kolmesta: rakkaus, hauskuus. No. Epäreilua. Eihän kukaan voisi sanoa parempaa sanaa kuin rakkaus. Sehän on ollut yksi kolmesta jo vuosituhansia. Sen toivoisi olevan yksi kolmesta kaikkien kohdalla. (Vilkaisin omaa elämääni. Öh.) Hauskuus puolestaan kuulosti kadehdittavalta sekin. Miten innostunut pitkä ystäväni on kaikesta, miten hänen velvollisuutensakin tuntuvat olevan mielekkäitä.

Yritin hataraa sommitelmaa omaksi kolmikokseni. Ohimoillani pyöri joitain pyrkyreitä, toiset ohjasin suoraan pois kuulematta perusteluja. Yksi jonottajista oli harmonia. Kuuntelin sitä jonkin aikaa, vaikka se sanana kuulosti helppouskoisten sössötykseltä, johon en välttämättä halunnut profiloitua. Kyllä, pitkät aamut ja teekuppi, oikea musiikki iltahämärässä... juosten syöminen, huonosti jos ollenkaan luetut muistiinpanot, huoneeni kaoottinen tila. Niin varmaan, harmonia hylätään. Entä sanat? Tykkään niistä. Tykkäänkö tarpeeksi voidakseni valita ne yhdeksi kolmesta?

Ohjasin ulos pyrkyrin toisensa jälkeen. Mokomia ideaaleja, kyllähän sellaisia oli helppo heiteillä. Totuus oli toinen asia. Toisaalta - oliko asioiden tämänhetkisellä tilalla niin merkitystä, jos tiesi, mihin kolmeen sanaan pyrki? Oliko silloin olosuhteiden vanki vai epäonnistuja, joka ei koskaan päässyt tavoitteisiinsa?

Epäonnistuneen määrittely-yritykseni jälkeen haluaisin lopulta vetää henkselit yli ajatuksen, jonka mukaan vain tietyin ansioin voi sanoa elämänsä koostuvan mistä nyt ikinä haluaakin sanoa elämänsä koostuvan. Tärkeämpää lienee intohimoinen suhtautuminen.

Ja sitten rehellisesti. Ystävät! Elämäni koostuu tällä hetkellä kokemisesta, hämmennyksestä ja pakkomielteisestä analysoinnista.