Joku on myynyt minulle murenevan juuston

Joku on myynyt minulle juuston, joka murenee höylättäessä. Minä ostin sen kaupasta enkä toivonut, että näin kävisi.

Mutta se juustohan onkin minun mielenterveyteni, josta olen syönyt paksua siivua jo jonkin aikaa! Samea, vähän muilta aineilta makua ottanut. Piti olla kovasti vahvaa, mutta maku on mennyt jo jonkin aikaa sitten.

Tähän pilaantuvaan juustoonko vaihdoin elämäni ja ihmiseni? Juu.

Mutta minulla on kyllä strategia. Viivyn myöhään muurahaispesässä, toisten muurahaisten ympäröimänä. Tällä korrenkantonopeudella vain, vaikka se onkin melkomoinen, jäävät väliin odottamani riemujuhlat ystävien kesken. Terävien neulasten alle hautautui myös keltiäisten perinteikäs illanvietto. Kas näin sitä aikaa raivataan! Juustoa pöytään, palkka tuli jo.

Toiset kuitenkin ajattelevat minua, vaikka yritän varjella itseäni ajattelemasta heitä. Harjoittelupaikalta toivotaan perjantai-iltana, että sisällytän maanantain tuntiin vielä vähän analyysiä. Veripalvelusta toivovat, että saisivat taas pussittaa vertani. Työpaikalta toivotaan kolmeen otteeseen samana päivänä, että tulisin tekemään sairastuneiden töitä. Kun menen sinne seuraavan kerran, siellä on yhä sesonki ja hektistä.

No niin, tyynylläni on kyyneleitä. Ja vessapaperirullassa jota en ole jaksanut kääriä auki. Takin hihoissa, kämmenissä, mitä niitä nyt luettelemaan, kun en tiedä minne kaikkialle olen noita hukannut.

Korkki

Tänä iltana, kun rasvasin käteni hamppuvoiteella, putosi purtilon korkki käsistäni ja vieri sängyn alle. Olin juuri lukenut kauemmin kuin olin ajatellut. Uupuneet silmäni olivat äärimmilleen väsytetyt, silmälasit jo yöpöydällä, karheat kesäkantapäät voidellut. Miksi tänään, eikö tänään ollut jo tarpeeksi vaivalloista.

Olin koettanut pitää poissa mielestäni naista, tai tyttöä, kenties. En tiennyt muuta kuin sen, etteivät hänen huulensa olleet mitenkään erityisen suuret, mutta ettei hän myöskään mikään viivasuu ollut. Halusin kysyä kaiken, mutta en kuulla vastauksia, ja siksi helpoin kysymys oli ainoa, jonka esitin. 

On kupla, jonka sisään olen tottunut toisinaan pakenemaan. Siellä ei päde painovoima eikä todennäköisyys, siellä syillä ei ole seurauksia eikä seurauksilla syitä, on vain ihania asiantiloja joita helliä. Siellä on naksuvia polvia ja nenänmuotoja, suljettuja silmäluomia ja salaisia arpia. Nyt en enää mahdu kuplaani. Siellä vievät liikaa tilaa huulet, vaikkakin keskikokoiset.

Huomaatko, miten kipu kiristää! Vetää sikiöasentoon ja saa kasvot vääntymään! Olen yrittänyt olla sille ystävällinen, sillä sen kunkin vierailun jälkeen jään yksin yhä rauhallisempana. Itse kipu ei vahingoita, se vieroittaa.

Korkki kolahti lattialistaan sänkyni alla. Kurottauduin tiiraamaan pää ylösalaisin pimeään. Kas, se oli jäänyt jalkopäähän, aivan sängyn vasemman jalan viereen. Siitä saatoin poimia sen vaivatta nousematta sängystä. Nostin korkin ja kiersin kiinni. Pidin siitä, miten se putosi, vieri sattumanvaraisesti hämärään ja pysähtyi sinne, missä hämärä päättyy ja valo alkaa. Siinä on kohta, mistä se on helppo poimia paikoilleen.

Kohtaus päättyy

Tiedätkö miltä tuntuu, kun seisoo yksin näyttämöllä? Jalat tutisevat, ja valonheittimet tekevät sokeaksi.

Pidin pitkään hyvää dialogia Ensimmäisen oikean poikaystäväni kanssa. Hän ei päästänyt minua helpolla, enkä minä häntä. 

Olimme löytäneet saman peilipallon alle eri nurkista. Mutta kätemme sopivat yhteen, sormet hyvin sormien lomaan.

Joskus ihmettelin häntä, ja hän asetteli pöydälle ajatuksiaan. Katselin niitä: miten erilaisia kuin omani. Tunnustelin niitä: miten oudon tuntuisia. Otin omani niiden viereen, omat melko sileät ajatukseni. Vähän häpesin niiden säännöllistä muotoa, ja vaivihkaa raapaisin yhteen naarmun. Siinä ajatuksemme olivat, sinä iltana ja toisina iltoina, koettelivat toisiaan. Ja kun katselin niitä, ne sopivat yhteen.

Kuljimme yhteistä kaupunkia ja vaihdoimme silmiä keskenämme.

Huomaamatta taivuimme lähemmäs toisiamme.

Seison nyt tässä. Jalat tutisevat, ja valonheittimet tekevät sokeaksi. Tunnustelen ajatuksiani, ne ovat sekaisin. Sileät ja naarmuiset.

Aivan hiljaa. Nyt on jäljellä monologi.

Sydämettömyyden puolesta

Olen jo jonkin aikaa ärsyyntynyt sydämestä. En aikoihin ole oikein pitänyt siitä.

Kiitos ja anteeksi niille, joilta olen saanut sydämiä koruissa, koristeissa tai korteissa. Minulle sydän edustaa suurta tunnetta ja hempeyttä, joista kumpaakaan en oikein koe omakseni. Silmissäni sydän on kulunut ja käytetty, ei kovin yksilöllinen.

Asian ei pitänyt muodostua ongelmaksi. Jättäisin vain sydämet raapustamatta ja herttakuosit kauppaan.

Sitten teknologia kehittyi ja symboli heitettiin tekstin sekaan. Hymiöillä ei voinutkaan ilmaista aivan kaikkea, mutta nyt on lempeä muille jakaa. Provinssi ♥. Muffinssit ♥. Rakkaan kanssa ♥.

Ja yhtäkkiä sydämiä on kaikkialla. Kuka rakastaa Lontoota, kuka Roomaa. Voice ♥ musiikkia. Lause näyttää hassulta suomen sijamuodolla, mutta voittaa helposti Valion kaksikielisen yrityksen I ♥ Laktoositon. Teemat ja yhteistyökuviotkin merkitään sydämin. Image ♥ messut. Pingisklubi ♥ Ilosaarirock. Viime kuussa taivuin ostamaan Converse ♥ Marimekot. Olen ärsyyntynyt sydämistä niin, että sain Ruotsin-tuliaiseni muovikassissa, jossa luki I ♥ Tax free.

Pitkälle on tultu siitä, kun Milton Glaser suunnitteli jotain omaperäistä, I love New York -logon.

Sydän on kokenut samanlaisen inflaation kuin ihana. Jos kaiken kivan ja mukavan perään merkitään sydän, onko äärimmäisen tärkeän perään laitettava kolme - aivan älyttömän ihana? Mikä asia on sydämen arvoinen, mikä kolmen? Mikä jää ilman?

Tai ehkä olen vain katkera muija.

Sain hiljattain lahjaksi Marilyn Mansonin Eat me, drink me -albumin ja sydämenmuotoiset aurinkolasit. Miltei toivon - tavallaan todella paljon - että osaisin itsekin käyttää sydäntä.